Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

16.2.2017

On hyvästien aika

Kaikki päättyy aikanaan ja niin myös tämä blogi.

Olen jo pitkän aikaa miettinyt tätä ja nyt on aika tanssia illan viimeinen hidas, antaa halaus, suukko ja sulkea silmät. Päätökseen vaikuttaa monikin asia ja niistä tärkein eli oma jaksaminen ja sitä kautta perheen etu menee kaiken edelle.

Tää mun blogi on antanut mulle hirveästi hyviä asioita, mutta samalla, menneeseen tuijottaen, en ole pystynyt päästämään irti menneisyydestä ja näinpä se on ollut osana elämää koko tämän ajan. Tämä on johtanut siihen, etten ole pystynyt oikein kunnolla, vapautuneesti, suuntaamaan katsettani tulevaan. Elän hetkessä, niin olen aina tehnyt ja tulen tekemään, mutta samalla on unohtunut tulevaisuus, koska menneisyys on ollut niin keskeisenä niin kauan. Mun on pakko päästää irti ja se on vaikeaa, onhan tämä mun oma luomus, oma lapsi jota kehitin ja jonka kanssa vietin aikaa lukemattomat kerrat ja tunnit. Siksi tästä on niin vaikea luopua ja vaikka hieman tulee olo, että kaikki meni täten hukkaan, kun tästä luovun, mutta eihän se niin ole! Tekstit jää nettiin ja ne on jatkossakin kaikkien luettavissa, mutta uutta vaan ei enää tule, ehkä koskaan enää. Olen kuitenkin sen oppinut, ettei oikeastaan ikinä pitäisi sanoa "ei koskaan", koska sitä ei voi tietää. Siksi en niin sanokaan. Nyt haluan unohtaa menneet enkä enää halua vilkuilla taustapeiliin, sillä sieltä ei näy mitään uutta. Edessä sen sijaan näkyy ja se on paljon tärkeämpää kuin mitä mennyt on.

Onhan tämä blogi ollut minulle monisävytteistä terapiaa sekä prosessia mikä on vaan pitänyt käydä läpi enkä mä sitä kadukaan, että aikoinaan päätin pistää blogin pystyyn. Se on ollut yksi parhaista päätöksistä ja onhan se ollut tiedossa alusta saakka, että jonain päivänä tämä päättyy. Mikään kun ei ole ikuista.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut niin mahtavia lukijoita ja sain niin paljon yhteydenottoja. Niitä tuli niin sähköpostiin kuin facebookissa yksityisviestillä ja jokaisen teidän kanssa on ollut ilo vaihtaa mietteitä ja antaa tukea ja ymmärrystä, olenhan sitä itsekin teiltä ja monelta muulta saanut. Haluan, että hyvä kiertää ja niin tulee varmasti myös jatkossa elämä olemaan. Sen minkä minä saan, haluan sen jakaa muidenkin kanssa. Jaettu ilo on moninkertainen ilo. Kiitos siis kaikille teille lukijoille tästä yhteisestä matkasta, ilman teitä ei tästä olisi tällaista tullut ja tietoisuus levinnyt näin paljon.

Kuva: www.godisreal.today


Päätös oli vaikea, mutta samalla todella helpottava. Vihdoinkin voin unohtaa menneet ja suunnata kaiken fokuksen tulevaan ja tähän hetkeen. Kun aloitin pitämään blogia elokuussa 2014, en arvannut, että tämä tänne saakka menisi. Luulin, että juttuja riittäisi ehkä vuodeksi, jos siksikään aikaa, mutta niin vain kaksi ja puoli vuotta myöhemmin olen vasta siinä pisteessä, ettei ole enää mitään uutta sanottavaa. En halua sitä, että blogini alkaisi toistamaan liikaa itseään ja kun kaikki on sanottu, on hyvä aika miettiä onko tällä enää mitään uutta annettavaa. Vaikka oloni on samalla helpottunut, on se myös haikea. Vaikka uskoin koko ajan itseeni tämän suhteen, en siltikään uskonut siihen, että tämä näin kauan kestäisi ja että tästä näin iso tulisi, siitä osoituksena yhteensä noin 500 000 sivun latausta! En myöskään tiennyt mitään siitä, että tämä näin paljon minulle antaisi. Yllätin siis itseni positiivisesti, minusta sittenkin on johonkin kun vaan haluan niin! On ollut ilo myös jopa tavata lukijoitani ja arvostan teitä jokaista koko sydämestäni. Pitäkää itsestänne ja toisista huolta ja muistakaa se, että vaikka olisi kuinka vaikeaa ja pimeyttä ympärillä, elämä kyllä kannattalee ja Luoja pitää meistä huolen. Olen sen itse todistanut täällä ulkomailla ollessani. Kaiken sen epätoivon ja leivättömän huomisen pelosta huolimatta olemme silti elossa ja yhdessä ja me tiedämme, että me selviämme. Me ihmiset selviämme, kun alamme olla ihmisiä ihmisille ja luotamme toisiimme ja siihen, että kaikki kyllä järjestyy. Meissä ihmisissä on tämän maailman toivo ja tuho, samassa paketissa, mutta vain toinen pelastaa meidät. Toinen ei. On jokaisen oma päätös kumpaan haluaa kuulua.

Loppujen lopuksi kaikki lähtee siitä, että uskaltaa olla oma itsensä ja uskaltaa yrittää. Eikä luovu toivosta ja vaan luottaa siihen, että asiat kyllä järjestyy sillä niin niillä on tapana tehdä. Senkin olen huomannut, vaikka siihen onkin toisinaan vaikea luottaa. Tässä sitä silti ollaan vaikka kuinka on epätoivo toisinaan vallannut mielen.

Haluan tässä vielä loppuun valottaa omia tulevaisuuden suunnitelmia. Yksi niistä on oman kirjan kirjoittaminen. Tämä on ollut haave siitä saakka, kun blogia aloin pitämään ja nyt se on enää itsestä kiinni. Sain asian tiimoilta joulukuussa yhteydenoton, sen kaivatun yhteydenoton joka mahdollistaa sen kirjan kirjoittamisen. Tai ainakin se helpottaa kummasti, kun nyt on joku taho joka jeesaa siinä missä apua tarvitsen. Jatkan myös Freestyle-lehdelle kirjoittamista, joten sieltä voi aina mun juttuja lukea neljä kertaa vuodessa.

Hyvät lukijat. Olen lopultakin löytänyt tien mitä kulkea. Etsin sitä kauan ja olin ajoittain tosi hukassa, mutta enää ei tarvitse olla. Olen antautunut ja saanut virheeni anteeksi. Minulle on näytetty tie mitä olen etsinyt. Se on tuossa. Se on koko ajan ollut tuossa, mutta en ole nähnyt sitä. Nyt näen ja tiedän mitä tehdä.

Mä koputin oveen jonka takana olin seissyt kymmenen vuotta uskaltamatta tehdä sitä, mutta nyt sen tein ja ovi aukesi. Astuin sisään ja nyt minun on vihdoinkin hyvä olla.

Ensimmäistä kertaa koskaan.