Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

29.1.2017

Pikkujoulu farssi vuodelta 2007 - Viinaa, Pikkarainen ja päätepysäkki

Vuonna 2007 joulukuussa olin Jokerifaneille järjestetyissä pikkujouluissa. Alkuiltahan meni oikein hyvin; oli ensin Jokerien kotipeli ja sen jälkeen jatkot Helsingin keskustassa. En muista miten peli päättyi ja paljon kello oli, kun baariin saavuin, mutta olin täysin selvinpäin. Ajattelin, että kun eurolla saa melkeinpä mitä tahansa viinaa niin ei tarvitse pohjia. Viina tosin ei sovi minulle... No eipä siinä, yksin olin liikenteessä ja alkuillasta baarissa naukkailin hissukseen viinakuteja ja jotain naposteltavaakin oli. Sitten yhtenä hetkenä, varmaan puolilta öin, olin ulkona tupakalla Jokereiden fanipaita päällä, kun silloinen IFK-pelaaja Ilkka Pikkarainen sattui kävelemään ohi, hirveässä humalassa. Se näki minut. Vuorokeskustelu meni jotakuinkin näin:

-Vitun narri!
-Häh?
-Haista vittu narri!
-??? Kukas vitun pelle sä oot? (tunnistin kyllä, mutta sitä mä en sille paljastanut)
-Etsä tiiä kuka mä oon?!! PIKKARAINEN!!!
-Kuka?
-PIKKARAINEN!!!!
-Pitäskö mun tuntee sut jostain?
-VITTU MÄ OON PIKKARAINEN!! SAATANA!! Haluutsä turpaas?!!
(Tässä kohtaa olin jo hiljaa ja seurasin, tuleeko se oikeasti päälle)
-PIKKARAINEN!!!

Lopetin omalta osalta tilanteen nauramalla sille. Ei se vissiin oikein tykännyt siitä...

Mutta, tässä kohtaa tilanteeseen tuli naispuolinen Jokerifani joka sai ohjattua herra Pikkaraisen sivummalle. Kerkesi se siinä hilautua aika lähelle. Silloin ja jälkeen päin olen ihmetellyt, kuinka sinä syksynä maajoukkueeseen noussut SM-Liigapelaaja käyttäytyy noin jotain noubadi fania kohtaan? Loppuillasta mitä baarissa sattui, ei mitään muistikuvia, joten tästä pääsemme koko illan kruunanneeseen huipennukseen:

Kuvituskuva: Pixabay


Meni noin klo 4:00 aamuyöllä Helsingin keskustan bussipysäkille ja ehdin kuin ehdinkin viimeiseen bussiin. Matkaa sieltä Vantaalle Hakunilaan on kuitenkin sen verran, että yöaikaankin se matkanteko kesti noin 45 min. Tämä oli liikaa. Nukahdin jossain vaiheessa, viimeisten muistikuvien saattelemana, että ihan vähän vaan silmiä kiinni ja sitten... Heräsin siihen, kun bussikuski huutaa

"PÄÄTEPYSÄKKI!"

Kysyin, missä ollaan ja se sanoi, että Kuninkaanmäellä. Kysyin sitten jatkaako tämä takaisin päin missään vaiheessa johon kuski sanoi, että menee noin vartti ja sitten lähden kohti Helsinkiä. Kysyin lupaa olla bussissa sen aikaa, että jäisin siinä Hakunilan kohdalla pois. Onneksi se sopi kaverille. No eikun uusi yritys sisään. Seuraavan kerran kuulin jälleen jo toistoksi luettavan huudon etuosasta;

"PÄÄTEPYSÄKKI!"

En voinut uskoa tätä, olin takaisin Helsingissä. Olin jälleen nukahtanut ja kello oli jotain 6 aamulla. Mitään edistystä ei ollut tapahtunut. Ei mitään.

Menin ulos ja mietin, mitäs hemmettiä nyt. Huomasin rautatieaseman olevan auki joten hipihipi sinne lämpimään. Jengiä nukkui ihan sikin sokin pitkin asemaa ja etsiskelin itselleni kivan paikan missä laittaa simmut taas kiinni ja toivoa, että jotenkin selviän kotiin saman vuoden puolella vielä. Nuokuin siinä, kun kaksi tyyppiä tuli utelemaan olisiko Subua (Subutex). Sanoin heille, että ovat 2 vuotta myöhässä ja jatkoin uniani. Hekin ymmärsivät yskän ja lähtivät menemään. Jossain vaiheessa tuli sitten pieni kopautus jalkapohjaan joten siitä sen aamun viimeinen havahdus. Vartija nuiji pampulla ja kehotti jatkamaan jonnekin muualle siitä, kun metrokin kulkee. Mietin, että on sunnuntai ja eipä taida metro mua auttaa, kun menee Mellunmäkeen ja sieltä jatkoyhteyttä ei saa ihan heti. Joten eikun odottelemaan, kun ensimmäinen bussi lähtee kohti itä-Vantaata. Se taisi olla jotain 9 aamulla, kun se ensimmäinen bussi sitten lopulta oli valmis viemään väsyneen sankarin kotiin. Tässä vaiheessa oli pää jo selvinnyt pahimmasta sumusta ja voi sitä helpotuksen huokausta, kun kotioveni sain auki (tällä kertaa en nukkunut ohi pysäkin). Kello oli 10 AAMULLA kun olin kotona pienen päänsäryn kera. Ensimmäinen yritys tapahtui jo AAMUYÖSTÄ KELLO 4... Mulla meni siis ujosti 6 tuntia taittaa matka johon menee normisti se 45 minuuttia.

Ei mennyt ihan niinkuin alkuperäinen suunnitelma oli. Piti näköjään herkutella pari kertaa ja kolmannella sitten :)


Kirjoitus on julkaistu alunperin 16.12.2014 https://helvetistataivaaseen.vuodatus.net/lue/2014/12/kun-pikkujoulut-meni-taysin-pieleen otsikolla "Kun pikkujoulut meni täysin pieleen".