Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

31.1.2017

Auttamalla saatat myös mahdollistaa

Asia on kimurantti, koska riippuvuudesta riippumatta auttaja(t) saattaa vahingossa myös mahdollistaa riippuvuudesta kärsivän alkoholi-, huume- tai peliriippuvuuden säilymistä sellaisenaan. Tai jopa pahentaa sitä.

Eihän auttava taho -oli se sitten perheenjäsen tai joku ulkopuolinen, sitä tarkoituksella tee, mutta niin siinä saattaa käydä. Puhun vain omasta kokemuksesta. Itselle on niin käynyt. Olen riippuvuuden huutaessa pääkopassa lainaillut rahaa ja liian usein ne meni huumeisiin tai tälleen myöhemmin nettikasinoihin. Se on tai oli sääli, koska enhän siinä minä edes lainannut rahaa vaan se minun riippuvuuspersoona. Ensin huumepersoona ja myöhemmin pelaajapersoona ja koska olen taitava manipuloimaan, käytin sitä taitoa valitettavasti surutta hyväkseni. Avopuolisoni on monesti sanonut, että ei, sinä et ole nyt se Sami jonka tunnen vaan nyt on talossa sinun pelaajaminäsi. Olen alkanut itsekin sitä tunnistamaan, mutta tilanteen ollessa päällä, en toistaiseksi ole sitä huomannut. Vain vasta jälkeenpäin on tullut ajateltua, etten mä siinä sitä rahaa kinunut tms vaan ihan kuin toinen Sami niin olisi tehnyt. Uskon tähän ja pidän sitä erittäin todennäköisenä.

Muistaakseni kirjoittelin aikoinaan Vuodatuksen puolelle jostain kriminaalipersoonasta tms ja löysin silloin asiasta painavaa faktaa tueksi omille aavistuksilleni. On olemassa toden totta sellainen pikkujuttu, että mm. huumeet kyllä muokkaa ihmistä ja sen persoonaa ihan kiitettävästi.

Riippuvuus Kuva: Hawaii Public Radio


Se mitä mun mielestä pitäisi auttajien tehdä säntillisesti on se, että jos päättää auttaa, ei anna rahaa missään tapauksessa ellei ole takuuvarmaa, että se menee juuri sinne minkä vuoksi yleensä on velkaa tekemässä, mutta noin muuten, ei koskaan rahaa tilille tai käteen. Ennemmin ostaa kaupasta ruokaa ja muita juttuja kuin antaa kaksikymppisen omaan käyttöön. Onhan se holhoamista, kyttäämistä ja ties mitä, mutta joskus niin on vain tehtävä. Eihän se loputtomiin kestä, varsinkin jos ihminen on selkeästi toipumassa riippuvuudestaan. Kaikki on väliaikaista taidetaan jossain laulussakin laulaa ja niinhän se myös on.

Meillä täällä homma menee nyt silleen, että avopuoliso pitää hallussaan mun pankkikorttia ja avainlukulistaa ja vain pyytämällä saan ne itselleni joksikin aikaa kunnes taas takavarikko koittaa, viimeistään yötä vasten. Näin on nyt tehtävä ja tämä kestää X ajan, mutta toivon mukaan ei loputtomiin. Missään vaiheessa päivää ei saa käydä niin, että olen yksinään tunnuslukujen ja korttien kanssa vaan ne kyllä viedään ennenkuin yksin himaan jään. Vasta sitten, kun varmasti olen peliriippuvuuden yläpuolella voidaan harkita kortin ja avainlukulistan takaisin palauttamista eli siihen menee nyt aikaa, mutta tää on vaan tehtävä. Eihän avopuolisokaan tästä tykkää ja hän kokee tämän holhoamiseksi ainakin ja muutenkin hieman ahdistavaksi, mutta kumpikin on nyt sitoutunut sovittuun juttuun ja näillä mennään ainakin kevätkausi. Kumpikin tietää mitä tehdä ja miten asia menee ja se on täten molemmille selkeä juttu.

Ja muista; Älä mahdollista

29.1.2017

Pikkujoulu farssi vuodelta 2007 - Viinaa, Pikkarainen ja päätepysäkki

Vuonna 2007 joulukuussa olin Jokerifaneille järjestetyissä pikkujouluissa. Alkuiltahan meni oikein hyvin; oli ensin Jokerien kotipeli ja sen jälkeen jatkot Helsingin keskustassa. En muista miten peli päättyi ja paljon kello oli, kun baariin saavuin, mutta olin täysin selvinpäin. Ajattelin, että kun eurolla saa melkeinpä mitä tahansa viinaa niin ei tarvitse pohjia. Viina tosin ei sovi minulle... No eipä siinä, yksin olin liikenteessä ja alkuillasta baarissa naukkailin hissukseen viinakuteja ja jotain naposteltavaakin oli. Sitten yhtenä hetkenä, varmaan puolilta öin, olin ulkona tupakalla Jokereiden fanipaita päällä, kun silloinen IFK-pelaaja Ilkka Pikkarainen sattui kävelemään ohi, hirveässä humalassa. Se näki minut. Vuorokeskustelu meni jotakuinkin näin:

-Vitun narri!
-Häh?
-Haista vittu narri!
-??? Kukas vitun pelle sä oot? (tunnistin kyllä, mutta sitä mä en sille paljastanut)
-Etsä tiiä kuka mä oon?!! PIKKARAINEN!!!
-Kuka?
-PIKKARAINEN!!!!
-Pitäskö mun tuntee sut jostain?
-VITTU MÄ OON PIKKARAINEN!! SAATANA!! Haluutsä turpaas?!!
(Tässä kohtaa olin jo hiljaa ja seurasin, tuleeko se oikeasti päälle)
-PIKKARAINEN!!!

Lopetin omalta osalta tilanteen nauramalla sille. Ei se vissiin oikein tykännyt siitä...

Mutta, tässä kohtaa tilanteeseen tuli naispuolinen Jokerifani joka sai ohjattua herra Pikkaraisen sivummalle. Kerkesi se siinä hilautua aika lähelle. Silloin ja jälkeen päin olen ihmetellyt, kuinka sinä syksynä maajoukkueeseen noussut SM-Liigapelaaja käyttäytyy noin jotain noubadi fania kohtaan? Loppuillasta mitä baarissa sattui, ei mitään muistikuvia, joten tästä pääsemme koko illan kruunanneeseen huipennukseen:

Kuvituskuva: Pixabay


Meni noin klo 4:00 aamuyöllä Helsingin keskustan bussipysäkille ja ehdin kuin ehdinkin viimeiseen bussiin. Matkaa sieltä Vantaalle Hakunilaan on kuitenkin sen verran, että yöaikaankin se matkanteko kesti noin 45 min. Tämä oli liikaa. Nukahdin jossain vaiheessa, viimeisten muistikuvien saattelemana, että ihan vähän vaan silmiä kiinni ja sitten... Heräsin siihen, kun bussikuski huutaa

"PÄÄTEPYSÄKKI!"

Kysyin, missä ollaan ja se sanoi, että Kuninkaanmäellä. Kysyin sitten jatkaako tämä takaisin päin missään vaiheessa johon kuski sanoi, että menee noin vartti ja sitten lähden kohti Helsinkiä. Kysyin lupaa olla bussissa sen aikaa, että jäisin siinä Hakunilan kohdalla pois. Onneksi se sopi kaverille. No eikun uusi yritys sisään. Seuraavan kerran kuulin jälleen jo toistoksi luettavan huudon etuosasta;

"PÄÄTEPYSÄKKI!"

En voinut uskoa tätä, olin takaisin Helsingissä. Olin jälleen nukahtanut ja kello oli jotain 6 aamulla. Mitään edistystä ei ollut tapahtunut. Ei mitään.

Menin ulos ja mietin, mitäs hemmettiä nyt. Huomasin rautatieaseman olevan auki joten hipihipi sinne lämpimään. Jengiä nukkui ihan sikin sokin pitkin asemaa ja etsiskelin itselleni kivan paikan missä laittaa simmut taas kiinni ja toivoa, että jotenkin selviän kotiin saman vuoden puolella vielä. Nuokuin siinä, kun kaksi tyyppiä tuli utelemaan olisiko Subua (Subutex). Sanoin heille, että ovat 2 vuotta myöhässä ja jatkoin uniani. Hekin ymmärsivät yskän ja lähtivät menemään. Jossain vaiheessa tuli sitten pieni kopautus jalkapohjaan joten siitä sen aamun viimeinen havahdus. Vartija nuiji pampulla ja kehotti jatkamaan jonnekin muualle siitä, kun metrokin kulkee. Mietin, että on sunnuntai ja eipä taida metro mua auttaa, kun menee Mellunmäkeen ja sieltä jatkoyhteyttä ei saa ihan heti. Joten eikun odottelemaan, kun ensimmäinen bussi lähtee kohti itä-Vantaata. Se taisi olla jotain 9 aamulla, kun se ensimmäinen bussi sitten lopulta oli valmis viemään väsyneen sankarin kotiin. Tässä vaiheessa oli pää jo selvinnyt pahimmasta sumusta ja voi sitä helpotuksen huokausta, kun kotioveni sain auki (tällä kertaa en nukkunut ohi pysäkin). Kello oli 10 AAMULLA kun olin kotona pienen päänsäryn kera. Ensimmäinen yritys tapahtui jo AAMUYÖSTÄ KELLO 4... Mulla meni siis ujosti 6 tuntia taittaa matka johon menee normisti se 45 minuuttia.

Ei mennyt ihan niinkuin alkuperäinen suunnitelma oli. Piti näköjään herkutella pari kertaa ja kolmannella sitten :)


Kirjoitus on julkaistu alunperin 16.12.2014 https://helvetistataivaaseen.vuodatus.net/lue/2014/12/kun-pikkujoulut-meni-taysin-pieleen otsikolla "Kun pikkujoulut meni täysin pieleen".

27.1.2017

Selvisin

Ennen mun elämässä oli ihmeellistä värinää 
Varsinkin silloin kun heräs joka yö vitummoiseen tärinään 
Kuljin silloin täysin väärillä teillä, pidin kaiken erillään 
Edessä vain mahdottomia esteitä, en koskaan ollut perillä 
Silmien edessä silloin vain pelkkää mustaa 
Hädintuskin kestin sitä tuskaa 
Se epätoivo mikä lähti musta 
Kaverit vaan sano, et ota helpotusta tuosta 
Rojut putkeen ja napautin stikkaa 
Sain kaiken muun paitsi rakkautta fikkaan 
Kylmä ja tunteeton vaikka sydän ei koskaan lopettanut lyömästä 
Nousu suosta oli työlästä, mutta onneks ei myöhäistä 
Ja vaikka olen tehnyt paljon paskaa 
En menneisyyden jatkuvaan vatvomiseen aikaani haaskaa 
Koska sille en vaan voi enää mitää 
Keskityn nyt tulevaan, hyvät ajat edespäin siintää 
Ennen vaan keskityin unelmoimaan elämääni 
Nykyisin käytän aikani elämällä unelmaani 

Syksyllä 2010 olin lähellä vaihtaa hippakuntaa 
Kolarin jälkeen päätin vaihtaa elämäni suuntaa 
Mietin ettei tää vaan näin voi mennä, haluunks mä todella kuolla? 
Vastasin että en, koska jotain suurta odottaa mua tuolla 
Monta päivää vaihtaisin jos voisin 
Tekisin monta asiaa toisin, niin ainakin toivoisin 
Mutta juuri vastoinkäymiset on kasvattanut minut tällaiseksi mikä olen nyt 
Ja voin sanoo, että olen ainakin elänyt

Olen kirjoittanut nämä laulun sanat joskus vuosien 2011 - 2014 aikana. Tiedoston viimeisin muokkauspäivä on 08.02.2014 - kolme vuotta lopettamisen jälkeen.

Meinaa kylmät väreet mennä pitkin selkää...

24.1.2017

02.03.2006...

...Oli päivä jolloin tuli totaalinen stoppi, totaalinen hajoaminen pirstaleiksi. Tapahtui jotain mitä en käsittänyt seuraavaan kahdeksaan vuoteen ollenkaan. Jotain, mistä en osannut päästää irti. Jotain, minkä käsitin vasta vuosia myöhemmin. Yli 8 vuotta myöhemmin.

Menetin yhden parhaista ystäväni traagisesti...

Jussi


Kerron nyt hänestä. Jussi oli mun ystävä jo lapsuudesta. Ehdin tuntea hänet noin 17 vuotta. Jokunen kilometri tuli siis yhdessä tallattua. Ja sekoiltua. Ja ennen kaikkea, tuli pidettyä yhdessä hauskaa. Me oltiin kuin veriveljiä.

Mä muistan, kun olin 6-vuotias ja kun vanhemmilla tuli ero ja me "Daltonin" veljekset muutettiin Valtimolta Nurmekseen äidin mukana. Asuttiin ensin Laamilassa, muistaakseni kolmisen kuukautta, kunnes sitten jossain vaiheessa isä tuli takaisin saman katon alle ja muutettiin Hyvärilään. Siellä minä sitten tutustuin häneen. Oli naapurin poikia. Jussi yhdessä nuoremman veljensä kanssa leikki ja pelasi minun ja kahden nuoremman veljeni kanssa. Käytiin samaa ala-astetta, minä luokan ylempänä. Me ei silleen kovin läheisiä peruskoulun aikana oltu, hänellä oli omat kuviot ja kun me perheen kanssa rakennettiin omakotitalo muutaman kilometrin päähän, yhteydenpito väheni. Jo peruskoulussa hän erottui hyvin persoonallisena pojan kolttiaisena. Omat jutut ja kuviot. Todella.

Huumeet tuli kuvioihin


Mennäänpä muutama vuosi eteenpäin aina vuoteen 2000. Kun minä itse aloin polttamaan pilveä, olisiko ollut toinen kerta kun sitä vailla olin, törmättiin sattumalta toisen kaverin kanssa dösäpysäkillä häneen. Jussi oli pilven hakureissulla ja hän hankki kukkaa ja mentiin erään toisen henkilön luokse polttelemaan sitä. Silloin vedin ekaa kertaa älyämpäristä. Se oli siis ylipäätänsä toinen kerta elämässä, kun koskin kannabikseen. Toinen kerta siis kun polttelen ja heti kukka-hasis -kombo, älystä. Ja kyllä, hetulaan kiipesi vähän liiankin nätisti. Mutta sinä iltana kirjoitettiin tarinan ensimmäinen sivu minun ja Jussin yhteiselle matkalle, yhteiselle elämän seikkailulle joka valitettavasti loppui aivan liian aikaisin.

Meistä tuli uudelleen kaverit. Tuossa paikassa missä minäkin kävin myssyillä, siellä sitten yhtenä toisena iltana tapahtui kaikkea ihmeellistä ja rajua. Jussi oli paikalla osasyyllisenä, itse en ollut silloin siellä. Kännissä ja kamoissa porukka oli sitten tapellut tosi rajusti, meidän jengin sanoin "ghettoheaven" siis. Jätkät oli tapelleet mm. veitsien kanssa ja hyvä, ettei kukaan kuollut, vaikka valkoiset betoniseinät oli värjäytynyt yltäpäältä verestä. Lukuisilla tikeillä ja teho-osasto keikalla osa selvisi. Seuraavana vuonna Suomen yleisenä hätäkeskuspäivänä eli 11.2.2001 kuoli sitten kaveri yliannostuksen seurauksena, sama jannu jonka luona olin vedellyt älystä pääni total stop -tilaan. Elämä on todellakin ironista. Olin just tutustunut häneen ja sit se olikin kuollut.

Ystävyys tiivistyy entisestään


No yhä enemmän ja enemmän mä aloin hengata Jussin kanssa. Oikeastaan me hengattiin jatkuvasti samoilla mestoilla. Ajeltiin autolla ja vedettiin sitä mitä sattui sinä päivänä olemaan. Hänen kanssa koskaan ei ollut tylsää. Se kyllä keksi aina jotain, monesti sellaista mistä löysi itsensä putkasta ja myöhemmin käräjiltä.

Kerron nyt yhdestä tarkemmin.

Nurmeksesta Joensuuhun


Oli Juhannusaatto ja oltiin Nurmeksessa. Mulla oli silloin Joensuussa kämppä luotikujalla Jussin serkun kanssa. 3 kk me siinä asuttiin ja sit lennettiin pellolle. Luotikujalta. Joensuulaiset tietää. Se on nimittäin jo tiukka saavutus, etenkin kun oli vuosi 2004 ja meno niillä kulmilla kohtuu villiä noin muutenkin. No enivei, oltiin Nurmeksessa ja siinä sitten muutama ketola lätkää (Hasis) ja piriä taskussa funtsittiin, että lähdetään Joensuuhun juhannukseksi. Ajeltiin piripäissään kohti Joensuuta. Piriä kun virtasi veressä, niin matka taittui reiluun tuntiin (normaalisti 1,5h - 2h). Matkan aikana meinasin törmätä hirvi pariskuntaan. Onneksi just silloin en lähtenyt ohittamaan autoa vaikka meinasin, vaan maltoin mieleni ja hetken päästä kaksi hirveä oli vastaantulijoiden kaistalla.

Kun päästiin Joensuuhun, mentiin mun kämpille. Piripussi hyllyyn piiloon ja lätkät kanssa. Paitsi myöhemmin ongelmia tuottanut 0,2g pikku hasamuru. Sanoin kyllä hänelle, ettei me tarvita nyt lätkää kun pöristään pirin voimalla näin hyvin. Vedettiin viivat lasipöydältä (klisee) ja lähdettiin keikkailu mielessä ajelemaan kohti teollisuusaluetta. Jussi nyt otti kuitenkin sen pikku hasapalan mukaan vaikka vastustinkin asiaa.

Teollisuusalue


Ajeltiin sitten siellä Tokmannin kupeessa kun tuli risteys. Ajoin ensin ohi, mutta sivulle katsoessani huomasin kaksi yksinäistä autoa parkissa. Liinat kiinni, pakki silmään ja sinne missä nämä autot oli. Menin täysillä niiden väliin. Jussi hyppäsi autosta pois, minä jäin autoon. Hänen tonkiessa Saab merkkistä autoa, minä yht'äkkiä huomasin minne oltiin menty. Nimittäin naaman edessä luki "Vartiointiliike"...

Suomen tyhmimmät rikolliset -ohjelma, täältä tullaan!


Hyppäsin autosta heti pois, kun tajusin, että me ollaan perkele vartiointiliikkeen pihassa. Jussi oli päällään siellä Saabissa, kun huusin sille, että "Nyt lähdetään vittuun täältä! Me ollaan vartiointiliikkeen pihassa!". No hän tuli autosta ulos, mutta samalla vartija saapui vartiointiliikkeen sisätiloista ja me jäätiin rysän päältä kiinni. Se oli katsellut kamerasta meidän touhuja jonkin aikaa, kunnes päätti tulla meidän luokse. Kun se tuli pihalle sieltä liikkeestä, niin se meinasi oikeasti pieksää meidät. Huusi ja uhkaili, että "pitäis vedellä pampuilla koteloon tuollaisia paskoja!". Sit se soitti kytät. Pisti meidät istumaan nurtsille ja siinä me piripäissään sitten koitettiin puhua ittemme pois tilanteesta. No ei päästy. Hetken kuluttua tuli kytät, kumin vinkuminen kuului jo kaukaa. Ne kaahas täysillä siihen. Sit tutkittiin taskut ja se perhanan 0,2g lätkäpala löytyi kaverilta. Ei aikaakaan, kun havahduin siihen, että olin alasti kyttiksellä tekemässä jotain vitun kyykkyliikkeitä. Mulla ei ollut kamaa mukana, joten taskut tyhjäksi ja putkaan. Kaveri oli jo omassa yksiössään. Kaveri piirteli siellä ja kirjoitti elämän tarkoituksen paperille, kevyttä kauraa. Se oli tajunnut pyytää kynän ja paprua. Minä en tajunnut, mutta jotain muuta mulla oli. Ne kytät ei sittenkään olleet ihan kaikkea löytäneet mun taskuista. Sinne oli jäänyt yksi irtonainen avain. Kun sen löysin, niin oli selvää, miten kulutan aikani kopissa. Nukkumisesta, kun ei tullut mitään. Kirjoittelin sillä avaimella viestejä tulevaisuuteen putkan oveen muille kohtalotovereille. Sain siitä kuitin kytiltä, kun tulivat hakemaan kuulusteluihin: "Joku on näköjään piirrellyt vasta maalatun oven täyteen". Eipä siinä. Perus kuulustelut*, mukavan oloinen poliisi se oli. Me oltiin siis Jussin kanssa valvottu koko yö putkassa, toinen kirjoitti elämän tarkoitusta paperille, toinen kirjoitti avaimella putkaan oveen viestejä tulevaisuuteen. Poliisi vaan totesi hyvin tuttavallisesti, että "Jussilta löytyi vähän pilvee. Jatkakaahan juhannuksen viettoon. Olette tulevan illan tarkkailussa. Olkaahan kunnolla!".

Pihalle päästyä pihalla odotti hirmu helle. Ei rahaa, ei kyytiä autolle joka jäi toiselle puolen kaupunkia. Käveltiin sitten nestehukan partaalla sinne teollisuusalueelle. "Oijottiinkin" hieman ja hetken oltiin jopa eksyksissä. Autolle kun lopulta selvittiin, etupenkillä ollut viinapullo, jossa oli vettä, kyllä muuten kelpasi, vaikka se tyyliin melkein kiehui siellä.


Lopun alku


Mennään sitten vuosi taas eteenpäin. Vuosi on siis 2005 ja on kevät. Ajeltiin autolla täysin pilvessä kaikki, kunnes yht'äkkiä Jussi alkoi valtoimenaan itkemään. Siihen ei ollut varsinaista syytä edes. Paitsi elämä, se huumehelvetti, äidin menetys pari vuotta aikaisemmin joulun alla ja sen elämäntyylin tuomat sivuvaikutukset. Kuten mt-ongelmat. Ja se loputon taistelu irti huumeista. Ehkä se oli se syy itkulle ja sille hajoamiselle. Mutta silloin en tajunnut sitä. Ei tajunnut kukaan mukaan siinä autossa. Ja jo hetken päästä hän kasasi itsensä, alkoi nauramaan ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mä jäin sitä kuitenkin miettimään. Pitkäksi aikaa.


Syksy 2005


Jussi oli muuttamassa pois Nurmeksesta. Muistan sen päivän, kun pakattiin mun autoon hänen kaikki kamat mitä sillä oli. Muistan tumman puvun takin roikkuneen rallikahvassa, kun ajeltiin kohti Nurmeksen juna-asemaa. Kun oltiin viety kaikki junaan, oli hänen aika lähteä. Toivotin hänelle onnea Vantaalle ja sanoin, että pitää ittensä miehenä. Kun Jussi meni junaan, jäin asemalle katsomaan kun juna lähti. Se oli viimeinen kerta kun näin hänet. Silloin en sitä tietenkään tiennyt.

Maaliskuu 2006


On 1.3.2006. Olen himassa, kun yht'äkkiä Jussi soittaa. Kysyi paria kymppiä lainaan, mutta ei mulla ollut lainata. Olisin kyllä lainannut jos olisi ollut mistä lainata. Puhuttiin sitten niitä näitä ja hän kutsui minut kylään ens kuussa, kun saavat tyttöystävänsä kanssa oman kämpän. Hän vielä korosti sitä, että minä kans tulen enkä vain lupaile. Lupasin tulla, olihan viime näkemisestä aikaa jo puoli vuotta. 2.3.2006 sain tekstarin häneltä jonka muistan vieläkin, siinä luki näin: "Sori oon myöhässä. Oon tulossa!". Selvästikään viesti ei ollut mulle tarkoitettu, joten laitoin hänelle tekstarin takaisin, että taisi mennä väärään numeroon. Kello oli tällöin n. 14-15 iltapäivällä. Sen jälkeen en enää koskaan kuullut hänestä. Sinä iltana se nimittäin tapahtui.

Kun menetetty menettää


3.3.2006 puhelin soi juuri, kun olen hakemassa nuorinta veljeäni koulusta. Sieltä soitti Jussin serkku, sama kaveri jonka kanssa meillä oli se kimppakämppä luotikujalla. Muistan puhelusta ainoastaan alun. Hän kertoi, että Jussi on tippunut viime yönä jostain korkealta. Ja on kuollut. Kuollut...

Sen jälkeen en muista mitään siitä puhelusta. Veli tuli kyytiin, pikkusisko jo oli. Kerroin heille itkun sekaisin tuntein, että Jussi on vissiin kuollut viime yönä. Sitten ajoin niin paljon kun autosta lähti kohti kotia. Menin sisälle, aloin rullaamaan sätkää keittiössä jossa isä oli tekemässä ruokaa. Sanoin isälle mitä oli tapahtunut. Se ei aluksi uskonut. Sanoin sille, että "näyttääkö siltä, että nyt valehtelen?". Olin kalpea kuin haamu, ääni värisi ja kädet tärisi. Sanoin isälle, ettei tää vittu voi olla totta. Pakko soittaa Jussin broidille. Soitin sille varmistaakseni asian. Siitä puhelusta tuli painajainen.

Jussin velipoika ei tiennytkään koko jutusta mitään. Kun kysyin siltä oliko hän kuullut Jussista huonoja uutisia, niin hän ei ollut. Siinä vaiheessa mulla katosi ääni ja lähes tajunta meni. Olin sen hetkisen elämän pahimman puhelun äärellä. Miten sanoa, että veljesi on kuollut? Sain sen sanottua, änkyttämällä ja sopertamalla. Hän meni täysin sekaisin ja paniikkiin. Sanoi, että soittaa isälleen ja kysyy onko tuo juttu totta. Sanoi soittavansa sitten minulle. Hetken päästä soi puhelin. Kyllä, se oli totta. Silloin hajosin, murruin pääni sisällä täysin. Olin menettänyt yhden parhaimmista ystävistäni. En tiennyt miten tästä eteenpäin, mitä tapahtuu seuraavaksi?

Hyvä ystäväni tuli samalla käymään meillä. Pelaamaan änäriä pleikkarilla. Kerroin sille mitä oli tapahtunut. Ei sitä hirveästi kiinnostanut ja se sattui lisää. Piti sitten pelata. Ei siitä mitään tullut, kun en pystynyt keskittymään koko pelaamiseen ollenkaan.
Ystäväni oli juuri hypännyt kerrostalon katolta alas kuolemaan. Hän ei enää kestänyt sitä paskaa...

Jussin muistolle tehty maalaus seinässä Kuva: Omat arkistot


Vielä samana iltana olin partsilla tupakalla. Aivan paskana kaikesta. Katsoin ylös taivaalle ja näin vain yhden tähden. Se tähti oli Jussi. Näin mä uskon. Koitin mennä nukkumaan ja kun olin pitkälläni, Jussi kävi mun luona vielä kerran. Kävi sellainen hento tuulen henkäys ja hetken vielä tunsin hänet. Parin viikon päästä oli hautajaiset. Koko tämän kahden viikon aikan olin lopulta jo täysin varma, että tämä on joku sairas läppä ja, että kun menen hautausmaalle, niin hän onkin vastassa ja nauraa mulle, että menitpäs lankaan. Uskoin jo tähän ja sitä kyllä toivoinkin. Kärsin tuolloin huumeiden lopetuksen jälkeisistä harhoista muutenkin. Kunnes se totuus iski vasten kasvoja. Näin Jussin broidin ja isänsä kappelin ovella. Sillä sekunnilla tajusin, ettei tämä olekaan mikään sairas läppä vaan hän on todella kuollut. Kappelissa lähes kaikki itki, mutta minä en siihen pystynyt. Olin vain pää alaspäin ja surin pään sisällä.

Arkku sitten vietiin hautausmaalle. Jussi haudattiin äitinsä viereen. Kävin viimeisen kerran hänet siinä hyvästelemässä, heitin hiekkaa ja menin sivummalle. Olin ihan rikki. Mutta itkua en saanut pihalle vaikka niin halusinkin. Ei vaan tullut.

Toisinaan mulla on tosi kova ikävä häntä. Vaikea päästää irti. Enkä mä koskaan unohda sitä kuinka tärkeä sinä minulle olit. Ja kuinka tärkeä minä sinulle olin. Nähdään rakas ystävä. Olit mulle kuin velipoika.

"I got your name tated on my arm" @Tupac - Life goes on Kuva: Omat arkistot/Oma iho

* Käräjäoikeus haki minulle ehdonalaista ja Jussille vankilatuomiota kovana varkauden yrittämisestä ja huumausainerikoksesta. Jussi oli koevapaudessa istuttuaan Keravan nuorisovankilassa 8 kk ja koeajan aikana, kun ei saisi rikoksia tehdä. No selvittiin molemmat jollain reilun sadan euron sakoilla. Jussi sai pari kymppiä kovemman, koska se pikku biitti Hasista löytyi taskusta.

Lepää rauhassa ystävä rakas Kuva: Omat arkistot


Kirjoitus on alunperin julkaistu 25.08.2014 osoitteessa  helvetistataivaaseen.vuodatus.net/lue/2014/08/kun-menetetty-menettaa otsikolla "Kun menetetty menettää".

17.1.2017

Mitä kaikkea se vaatii, että pääsee huumeista eroon

Ajattelin nyt kirjoittaa siitä, mitä kaikkea se minulta ja mitä kaikkea se monelta muulta ex-päihdeongelmaiselta on vaatinut, että onnistuu irrottautumaan huumeista. Silleen, että pysyy myös kuivilla eikä sorru enää siihen helvettiin. Kerron omalta kohdalta mitä se on minulta vaatinut. Uskoisin monen muunkin ihmisen joutuneen tekemään vastaavanlaisia ratkaisuja onnistuakseen muutoksessa.

Pohjustan hieman.

Kun aloin huumeita käyttämään, kasvoin teinipojasta aikuiseksi mieheksi niiden huumehuuruisten vuosien aikana. Niinä monina epätoivon vuosina ympärillä oli jos jonkinlaista ihmistä. Heidän kanssaan minä kasvoin. Heidän kanssaan minä kuljin samoja polkuja kuin hekin. Oli samat ongelmat, samat itkut ja naurut. Samat onnen hetket, samat epätoivon sekaiset sumeat tulevaisuuden näkymät. Tästä ei pääse irti. Koskaan.

Minä pääsin. Ja onnekseni olen saanut nähdä, että osa kavereista on myös päässyt. Osa taas ei ja puolet ehti kuolla...

Ei koskaan enää tätä KUVA: Pixabay

Se mitä se minulta on vaatinut, että pystyin tähän oli täydellinen ja kokonaisvaltainen elämäntapa muutos. Siis se käsittää kaiken. Kaikki, siis ihan kaikki mitä oli ennen, piti heittää pois, jättää taakse, unohtaa. Jälkimmäiseen en ole pystynyt, unohtamaan. Mutta kaikki ne kaverit keiden kanssa vietin suurimman osan ajastani, olen joutunut poistamaan elämästäni käytännössä täydellisesti. Okei, osa on edelleen Facebook-frendeinä, mutta sitä lähemmäksi heitä en ole päästänyt. En halua enkä pysty. Tämän kuuden vuoden aikana en ole nähnyt yhtäkään entisajan kaveria. Siis sellaista joka edelleen säätää huumeiden kanssa. Joitakin ihmisiä niiltä ajoilta olen kyllä nähnyt vuosien tauon jälkeen, mutta he eivät enää tänä päivänä läträä huumeiden kanssa. Ne keillä säädöt edelleen on päällä, en ole heihin minkäänlaisessa kontaktissa. Jos jotain Facebookissa tulee yhteydenottoa tms niin se on ok. Se on se raja minkä yli heitä en voi päästää. En voi jutella puhelimessa, en voi käydä heidän kanssaan kahvilla tai yhtään mitään oikeastaan. Mä en ketään niiltä ajoilta vihaa, toivon kaikkea hyvää jokaiselle frendille joilla doupit edelleen päällä. Toivon vaan, ettei kellekään heistä käy niinkuin noissa kuvioissa lopulta yleensä käy. Teistä jokainen on ollut kuitenkin samalla matkalla kuin minäkin, vuosia. Kasvettu yhdessä. Ei niitä aikoja voi noin vaan unohtaa. Mutta mä en vaan halua nähdä teitä ollenkaan. Meillä ei ole mitään yhteistä enää. Ei mitään mistä jutella. Ja miksi pitäisi leikkiä tulella? Tiedän kyllä, että jos joku tarjoaisi jotain, niin osaisin kieltäytyä ja heittää vaikka pusikkoon koko pussin ja haistattaa vitut perään. Mutta en halua joutua edes koko tilanteeseen. En halua enää koskaan joutua pitämään piripussia tai subutex-liuskaa kädessäni. Varsinkaan sellaisessa tilanteessa jossa joku sitä tarjoaa otettavaksi.

Jouduin siis sulkemaan kaiken entisen pois. Samalla jäin täysin yksin. Kun jokainen kaveri entisestä elämästä on jollain tapaa huumeidenkäyttäjä, tai ainakin lähes kaikki niin mulla ei ollut ketään kenen kanssa viettää aikaa. Ei ketään kenen kanssa jutella siitä miten vitun paskana minä olin. Terapia oli se henkireikä sekä familia. Muuten olin yksin. Mun luona ei käynyt kukaan. Äiti muutaman kerran, isän paljon enemmän ja sitten sisko alkuun varsinkin hyvinkin paljon. Mutta mä en nähnyt yhtään kaveria. Mulla ei ollut yhtään kaveria. Vasta lähes neljä vuotta myöhemmin aloin saamaan uusia tuttavuuksia elämääni. Osasta on tullut ihan ystäviä ja se jos mikä tuntuu hemmetin hienolta. Ja kun nämä uudet ihmiset mun elämässä on ei-päihdeongelmaisia, heidän kanssaan voi elää normaalia elämää. Se myös luo sen mahdollisuuden sille, että voi viettää ns. normaalia elämää. Sellaista elämää mitä itse en ole koskaan aikaisemmin viettänyt. Mun avopuoliso on täysin erilainen kuin yksikään nainen tähän mennessä mitä mun elämässä on ollut. Ensimmäinen "täyspäinen", ei ns. taustoja huumeista vaan sellainen normaalia elämää viettänyt nainen.

Tahdonlujuutta


Miettikää. Kymmenen vuotta mä narkkasin. Ja sitten se loppui kuin seinään. Kun viimeinen subulaini oli mennyt nokkaan, silloin se loppui. 9 ensimmäistä kuukautta mulla ei ole mitään hajua siitä, mitä on tapahtunut. Sen tiiän vaan, että olin niin paskana kuin ihminen voi vaan olla. Henkisesti ja fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti niin alas ajettu ihminen, että ihan puistattaa koko tilanne. Sitten menin terapiaan ja se oli lopulta se mun henkireikä. Vaikka sitä aluksi en tajunnutkaan. Puhelinnumero meni vaihtoon, osoite meni salaiseksi, hävisin facebookista siten, etten ollut koskaan ns näkyvänä linjoilla (se vihreä pallo). Tätä kesti hiukan reilu vuosi. Piilouduin omiin harhoihin, omiin paskoihin oloihin ja olin sekaisin kuin seinäkello vaikka olikin selvinpäin. Jos ymmärrätte. Voin vannoa, että harvassa on ne kerrat, kun olen ollut aineiden takia niin paskana kuin mitä olin, kun lopetin kaiken. En mennyt korvaushoitoon, en katkolle. Jäin kotiin, omaan pikku yksiöön kahden kissan kanssa ja koitin selvitä. Ja älkää kysykö miten onnistuin. Koska mä en rehellisesti tiedä. Mutta onneksi kestin ne tilat mitkä oli, onneksi en luovuttanut ja vetänyt paksua narua kaulan ympärille ja lähtenyt kiikkumaan. Tai jotain muuta vastaavaa. Jostain ne voimat siihen taisteluun lähes mahdotonta vastaan tuli. Varmaan tuolta taivaan suunnalta ne voimat tuli. Mutta tahdonlujuutta oli ainakin. Kun miettii, että ne mun paskat tiloissa olot kesti parisen vuotta ja silti en retkahtanut takaisin vanhaan vaan taistelin, niin en ainakaan helpolla luovutan -ihminen ole. Se on tullut todistettua, lähinnä itselle, mutta myös muille. Olen kyllä kiitollinen jokaisesta päivästä vaikka se älyttömän iso muutos silloin kuusi vuotta sitten tapahtui, niin nyt tuntuisi olevan sen palkinnon aika siitä uurastuksesta. Ollut toki jo jonkin aikaa tämän blogin myötä. Uudet ihmiset tulivat elämään ja sitä kautta saanut energiaa ja muutenkin saanut viimeisen kolmen vuoden aikana jo viettää kohtuu normaalia elämää. Se on hienoa.

Onnellinen


En kadu päivääkään sitä, että vaikka elämästä meni silmät kiinni pari vuotta, en luovuttanut vaan jatkoin ja jatkoin ja nyt, tänä päivänä, elämä on jo huomattavasti helpompaa. Ja kevyempää. Ja, että vihdoin olen saanut sitä helpotusta elämään ja voin oikeasti alkaa elämään sitä normaalia, peruselämää mistä olen aina haaveillut. Myös silloin, kun huumeet virtasi suonissa. Silloin se vaan oli niin kaukainen haave ja tuntui, ettei se koskaan saavuta minua. Tai minä sitä. Se oli kuitenkin sellainen haave, unelma mitä kohti jaksoin katsoa, mutta en kurottaa. Nyt tilanne on toinen ja olen kyllä onnellinen siitä, että jaksoin painaa hartiavoimin duunia tämän kaiken eteen. Se kannatti. Todella.

Kiitos ja anteeksi.

Kirjoitus on julkaistu alunperin jo syyskuussa 2014 otsikolla "Kääntöpuoli" entisessä blogiosoitteessani http://helvetistataivaaseen.vuodatus.net/lue/2014/09/kaantopuoli

Nyt julkaistu versio on päivitetty sopimaan tähän päivään

10.1.2017

Avoin kirje sinulle rekkakuski (09/2010 Hollola)

Siinä on autoni kolarin jälkeen. Kuva: ESS


Pyydän anteeksi.

En oikein muutakaan voi tai osaa sanoa, mutta pyydän vilpittömästi anteeksi. Koko sydämestäni. Mietin tässä koko ajan mitä sinulle sanoa, mutta en oikein muuta keksi. Voin vain kuvitella sinun tunteet asiasta ja voin vain kuvitella kuinka pilasin elämäsi tuona syksyisenä iltapäivänä vuonna 2010. Mutta se oli minun pelastus. Niin raakaa kuin se onkaan, se rekan alle ajaminen itsemurhatarkoituksessa pelasti minut ja minun elämän. Niinhän tavataan sanoa, että toisen onni on toisen epäonni. Niin täysin varmasti tässäkin asiassa. On todella valitettavaa, että tämä osui juuri sinun kohdalle. En valikoinut kuitenkaan sinua mitenkään tarkoituksellisesti. Olit liian sopivasti siinä vierellä kunnes päätin vetää ratin linkkuun ja ajoin perävaunusi alle. Olen niin pahoillani. Ei ollut tarkoitus pilata sun elämää vaikka näin jälkeenpäin mietittynä sehän on täysin selvää, että näin taisi käydä. Tosi minulle se oli tuolloin kaikkea muuta kuin selvää.

Enhän mä siinä funtsinut, että tämä pilaa sinun elämän, sotkee kaiken. Ei sitä siinä ajatellut. Ajattelin vain omaa napaani, niin kuin itsariyrityksissä 100% on kyse. Jos joku teko on itsekäs, niin itsemurha tai sen yritys. Mun piti kuolla sinne maantielle, mutta jotenkin ihmeellisesti siitä selvisin.

Kevyesti kusipäisin teko koko ennen niin synkän elämäni aikana.

Muistan kuinka alunperin hait 25 000 euron korvauksia henkisistä kärsimyksistä. Olisit ansainnut ne rahat, mutta laki on laki eikä niitä korvauksia koskaan määrätty minulle maksettavaksi. Olisi ehkä pitänyt vaikka eipä ne eurot asiaa juurikaan miksikään muuta, mutta olisit saanut edes jotakin. Mä en tiedä mitään mitä sinulle kuuluu nyt tai miten sun elämä jatkui tuosta. Pelkään pahinta, mutta toivon samalla, että olet päässyt elämässäsi eteenpäin ja onnistuit jatkamaan elämää, kaikesta huolimatta. Ei se joka tapauksessa ainakaan helppoa ole ollut.

Jos se tuska minkä minä tuosta sain vuosiksi, on edes viitteellinen siihen tuskaan minkä sinulle aiheutin, tiedän edes vähän miltä sinusta on tuntunut. Se on täytynyt tuntua erittäin pahalta. Traumathan tuosta jää. Toivottavasti olet pystynyt jatkamaan työelämää samalla alalla ja sikäli jos näin on, ei se ole voinut olla helppoa. Mä on niin pahoillani, toivon todella, etten pilannut sun elämää lopullisesti ja aika on hieman edes korjannut haavoja. Mä tein tuolloin vakavan virheen ilman kunnollista harkintaa. En silloin todellakaan älynnyt mitä tekoni voisi tulevaisuudessa merkata. Mitä se aiheuttaa itse kellekin. Jos olisin ymmärtänyt koko kuvan, luultavasti en olisi tehnyt niin kuin tein. Tämä tosin on puhdasta mutuilua joten se siitä.

Mulle tuli pysyvät traumat tuosta, niin luultavasti sinullekin. Joka kerta, kun näen rekan, vedän vaistomaisesti oikealle reunalle ja käyn automaattisesti läpi sen muutaman sekunnin ajan uudelleen ja uudelleen sen syyskuisen iltapäivän vuonna 2010. Koen voimakkaita takaumia. Tuosta on yli 6 vuotta jo, mutta muistoja se ei ole vienyt. Olisi kyllä saanut, mutta tuollainen käsittämätön ratkaisu jää näemmä pysyvästi muistiin.

Mä pyydän sinulta nöyränä anteeksi. En tiedä saanko anteeksi koskaan, luetko tätä ja vastaatko ikinä minulle, mutta jos niin käy, niin tulipa sieltä mitä tahansa, olen sen kaiken varmasti ansainnut. Toivon saavani anteeksi, mutta se on sinusta kiinni ja sinun päätettävissä. Hyväksyn ratkaisusi, olipa se mikä tahansa. Sinulla on oikeus sanoa viimeinen sana ja minulla on velvollisuus kuunnella se.

Etsin siis sinua. Jos tunnistat itsesi näillä "tuntomerkeillä" niin yhteyttä saa ottaa tai jättää ottamatta jos siltä tuntuu. Mieti rauhassa. Haluan vain tämän asian pois sydämeltäni jotta sieluni saisi rauhan asiasta, vihdoin ja viimein. Tuntuu liian pahalta edelleen ja voin pahoin, kun mietin tätä kaikkea isossa kuvassa. Nyt tajuan mitä silloin tein, silloin en tajunnut mitä olin tekemässä.

Kaikki kävi liian nopeasti.

Aika: 02.09.2010 noin 16:30
Paikka: Hollola moottoritie valtatie 12
Olet: noin 40-50v mies, nimeä en muista
Ajoit: Perävaunullista yhdistelmärekkaa
Uutinen aiheesta: http://www.ess.fi/uutiset/paijathame/2010/09/02/auto-katolleen-kuski-sairaalaan-hollolassa

Toivon tälle kirjoitukselle jakoja ja tykkäyksiä siitä yksinkertaisesta syystä, että teksti leviäisi mahdollisesti tämän rekkakuskin eteen ja näin asialle saataisiin piste.

Edit. Rekkakuski löytyi ja hän antoi minulle anteeksi! Somella ja medialla on kyllä valtava vaikutus. Ollaan rekkakuskin kanssa vaihdettu vähän ajatuksia ja saatetaan jopa nähdä tulevana syksynä! Olen niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että sain anteeksi. Kahdella sanalla on kyllä uskomaton vaikutus ihmiseen, nyt on elämäni isoin murhe poissa sydämen päältä ja kumpikin osapuoli voi jatkaa elämäänsä tästä eteenpäin. Kiitokset tästä, että kuski löytyi, kuuluu ehdottomasti kuskin siskolle joka löysi kirjoituksen ja kertoi siitä veljelleen. Kaikkea hyvää toivotan kuskille ja hänen läheisilleen!

5.1.2017

Pieni lääkkeiden hintavertailu Suomi vs. Espanja

Tämä blogiteksti  tuskin hirveästi kiinnostaa heitä, joilla ei ole aikomustakaan matkustaa lomalle/väliaikaisesti/pysyvästi Espanjaan, mutta heitä ketä tuo kiinnostaa ja tarve tietää lääkkeiden hintaeroja Suomen ja Espanjan välillä, niin tässä tulee kolmen eri mielialalääkkeen hintavertailu.

Paljon pitkin nettiä puhutaan siitä, että Espanjassa lääkkeet on halvempia ja täältä saa sellaisia lääkkeitä ilman reseptiä joita ei ikinä Suomessa saisi. Nämä asiat pitää paikkaansa. Tietääkseni mietoja rauhoittavia (tästä en kyllä varma ole) ja kipulääkkeitä saa ilman reseptiä, baby-Lyricoita saa ja ties mitä.

Mulla on kolmea eri lääkettä käytössä joten tämä hintavertailu on tosiaan pieni, mutta edes jotain. Esimerkiksi minä en löytänyt netistä sitten millään Lyrican hintaa täällä Espanjassa, emäntä tosin löysi pitkän kaivamisen jälkeen, joten tämän jälkeen se löytyy muiden iloksi vähän helpommin.

LYRICA 300MG


Suomessa viitehinta on näköjään laskenut 56 kpl paketille, joten ilman Kelan korvauksia se maksaa 110,15€. Se kellä on KELA kortissa sairauden nro 182, ei lääkkeelle jää hintaa kuin muutama euro. En ole nyt ihan varma mitkä alennukset vuonna 2017 Suomessa saa, mutta ainakin edellisvuonna peruskorvaus oli 40% ja alempi erityiskorvaus 65% joten silloin hinnaksi jäisi joko 66,09€ (40% alennus) tai 38,55€ nykyisestä hinnasta. Minulle vuodessa Lyricat Suomessa tulisi maksamaan hevosannoksesta paljoltikin johtuen (3kpl/pvä) tuolla 40% alennuksella huimat 1292,30€.

Espanjassa kyseinen lääke maksaa vain 58,84€ joten tilanteesta riippuen täällä tämä maksaa jopa enemmän, mutta ns normaalitilanteessa hinta ero on silti vain reilut 7€ eli säästöä tulee aika minimaalisesti kertaostoksen yhteydessä. Ilman alennuksia hintaero on toki iso, reilut 50€ per 56 kpl laatikko. Minulle vuodessa Lyricat tulisi täällä maksamaan huimat 1150,53€.

En siis lähtisi Lyrican "hakureissulle" tänne jos Suomessa jotain KELA korvausta saa. Jos taas joutuu Suomessa maksamaan täyden hinnan, niin säästöä kyllä tulee reippaasti jos ostaa täältä kolmen kuukauden edestä Lyricaa (3-4 pakettia X n. 51€ = 153-204€). Vuositasolla tietysti säästöä alkaa tulemaan jo kuudesta sadasta eurosta jopa kahdeksaan sataan euroon.

Kuitti Lyrican ja Mirtazapinin ostosta. Kuva: Omat arkistot

MIRTAZAPIN 30MG


Suomessa Mirtazapinin viitehinta 30 kappaleen paketille on 6,06€ ja KELA korvauksen (40%) jälkeen tälle lääkkeelle jäisi täten hintaa vain 2,68€. Halpaa kuin mikä. Vuositasolla tämä tulisi maksamaan (1 kpl/pvä) noin 32,16€.

Espanjassa tämä lääke sen sijaan maksaa peräti 17,06€ ja koska mitään alennuksia ei saa, on ero valtava, yli 14€ verrattuna Suomeen. Puhun valtavasta erosta sen vuoksi, että kun Suomessa lääkkeen hinta on minimaalinen muutaman euron verran, täällä saa maksaa tästä melkein kaksi kymppiä eli prosentuaalisesti ja vuositasolla ero on huima. Täällä nimittäin tämä tulee mulle maksamaan (sikäli jos täällä niin kauan on) vuodessa noin 204,72€.

Eli tätä lääkettä ei kantsi täältä ostaa jos sitä on mahdollisuus ostaa Suomesta (esim lomatilanteissa jne).

Peratsin 8MG

Kuitti Peratsinin ostosta. Kuva: Omat arkistot


Suomessa Peratsinin viitehinta on 19,86€ 100 kpl paketille, mutta koska vertailussa on nyt vain 50 kpl paketit (tosin Suomessa ei moista vissiin edes ole), lasken tuosta hinnasta puolet tähän eli 9,93€. Mun kohdalla tämä lääke tulisi silti maksamaan ilmeisesti 2,11€ (wtf), koska minulla on sairauden nro 112 KELA kortissa alennus täten 100% (olevinaan näemmä). Normaalitilanteessa (alennus 40%) lääke maksaa ostajalle 5,98€ (10,96€ 100 kpl paketti). Vuositasolla minun annoksella ( 1,5 kpl/pvä) Peratsinit tulisi maksamaan normaalialennuksella noin 60€, mutta minulle noin 11,55€, koska on tuo koodi 112 KELA kortissa.

Espanjassa Peratsinit maksaa 3,33€ (50 kpl paketti) joten eroa ei liiemmin tule (100 kpl 6,66€), mutta kuitenkin tämä(kin) kääntyy minulle kalliimmaksi, koska ei niitä alennuksia tule. Minulle vuositasolla Peratsin tulee maksamaan täällä noin 36,46€.

Tilanteesta riippuen täältä ostaessa tätä lääkettä ei säästöä montaa euroa tule kuukautta kohden, mutta jos sattuu täällä olemaan ja tarvitsee tuota lääkettä, miksipä ei ostaisi, kun kuitenkin muutaman euron siinä säästää.

Lääkkeiden kokonaiskustannukset vuositasolla


Minulle lääkkeet täällä Espanjassa tulee maksamaan vuodessa peräti 1391,71 euroa! Se on yli kahden kuukauden tili. Hohoijakaa...

Suomessa tämä setti maksaa minulle vuodessa 1336,01€ eli jopa halvemmaksi tulee kaiken kaikkiaan.

Että se siitä ainakin minun kohdalla, että lääkkeet on halvempia. Onhan ne jos viitehintoja tuijottaa, mutta koska Suomessa toimii KELA-alennukset, niin aika tasan tuntuu hinnat menevän. No Mirtazapin on Suomessa selkeästi halvempi lääke, kun taas Lyrica ja Peratsin halvempia täällä Espanjassa.

Tulipas kerrassaan sekavan oloinen postaus, anteeksi siitä (liikaa numeroita), mutta jospa tuosta joku tolkkua tarvittaessa saa.

Edit klo 16:10: Suomessa tosiaan on vielä se omavastuu 50€ jonka jälkeen vasta alkaa KELAn katto täyttymään. Unohdin tyystin tuon vaikka tämä keksintö on tuttu jo viime vuodelta.

1.1.2017

Lääkäreiden lääkeseuranta on täysin perseellään

Tämä on vain minun mielipide joka pohjautuu omiin kokemuksiin. En siis yleistä jotta kaikilla lääkäreillä menee vituiksi tuo, mutta jotenkin omalle kohdalle on osunut liikaa näitä.

Silloin kun sain ihan ensimmäiset mielialalääkkeet, seurantaa oli alussa tiheään ja niinhän sen kuuluikin mennä. Harvoin nimittäin lääkkeet osuu saman tien nappiin. Ei ne osuneet minullakaan vaan olisiko kolmannet vasta mitkä toimi hyvin. Tämä oli tätä aikaa ja siitä on jo 10 vuotta. Sen jälkeen on mennyt hieman miten sattuu tuo valvonta.

Tälle vuosikymmenelle tultaessa mun lääkkeiden seuranta oli oikeastaan täysin nollassa. Mitä nyt jos jotakin vaivaa kävin valittamassa, niin samalla kysyttiin lääkkeisiin liittyen lähinnä yksi kysymys: "Vieläkö syöt näitä lääkkeitä?" ja sitten se lääkeluettelo. Ja kaikkiin vaan vastaus, vielä. Jos siis näin oli, ja yleensä oli. Muistelen, että aina oikeastaan itse otin yhteyttä tk:hon jos oli ongelmia jonkin napin kanssa. Aika harvoin sitä sieltä päin kutsua tuli pelkästään liittyen lääkkeisiin. Liekö tullut ikinä. No toisaalta, onhan se tuokin välittämistä ja huolehtimista.

Mutta mun pointti onkin se, että miksi ei terveyskeskuksista tule kutsua vaikkapa 6 kk välein nimenomaan lääkkeiden tarkistusta varten? Alkuun yleensä tuo homma toimii, koska alussa ei voi kukaan tietää miten se lääke käy jne. Ja siellä tk:lla ravataan se muutama viikko/kuukausi, mutta mitä sen jälkeen tapahtuu? Viimeisimpien vuosien aikana mun lääkkeitä on tarkistettu noin kerran vuoteen ja tämäkin vain siksi, että olen saanut homman pelaamaan uudessa kotikunnassa. Eli nämä käynnit on ajoittuneet aina siihen, kun on muuttanut toiselle paikkakunnalle. Itse olen ajat varannut, koska olen tienny tuon, että ilman lääkärillä käyntiä, ei reseptien uusiminen skulaa.

Eikö se oli ns potilaankin etu, että puolen vuoden välein tarkistettaisiin lääkitys ja sen toimivuus? Pitkäaikaisissa mielialalääkkeissä tämä nimenomaan. Alkuun se kontrolli niin kuin ennenkin, mutta sitten kun sitä samaa lääkettä on vetänyt vuosia, niin olisi se kontrollikäynti kaksi kertaa vuodessa? Mä tiedän, että osalle tämmöinen tuottaisi vain ahdistusta, niin minullekin olisi tuottanut silloin vuosia sitten, mutta pidemmällä tähtäimellä katsottuna se oli vain sen ihmisen etu.

Myös kovien kipulääkkeiden kohdalla kotrolli lääkärien suunnalta tuntuu pettävän aika komeasti. Tiedän yhden jos toisenkin (mm. minä), jotka on vetäneet keskushermostoon vaikuttavia kipulääkkeitä vuosia, eikä asialle ole tehty lääkärien suunnalta yhtikäs mitään. On ihan uskomatonta, että krooniseen kipuun syödään kolmiolääkkeitä vuosi tolkulla. Mä ymmärrän kyllä sen, että kipuja ei jaksa kuunnella pitkään, mutta onko se ihan tervettä tolkkua, että vedetään vaikka Tramaleita niin pitkään, että se tekee ihmisen keholle ja elimistölle jopa pysyviä vaurioita? Mulle Lyrica on määrätty pääasiallisesti yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön, mutta olevinaan sen piti auttaa myös hermosärkyyn. No auttaa, vähän joo, mutta ei kyllä toivotusti. Tai mikäpä vittu mulla tuolla selässä loppujen lopuksi sitten vikana onkaan, mutta hyvä se ei ole. Ei edes välttävä vaan paska. Lähinnä mä ihmettelen noiden opioidipohjaisten lääkkeiden tolkutonta vetämistä, siis jopa vuositolkulla. Jotenkin miellän tuon Lyrican pienemmäksi pahaksi vaikka keskushermostoon se sekin vaikuttaa.

Lyrica 300mg 56 kpl paketti. Kuva: Omat arkistot


Vaikka mä diggaankin tuosta Lyricasta, koska se auttaa mua, niin kyllä mua silti vituttaa vetää sitä välillä.  Ei se kipuja kylläkään ole poistanut, lievittänyt ehkä, mutta ahdistukseen auttaa kyllä. Kun olisikin sellainen tilanne, että ilman Lyricaa menisin silti tuolla ihan niinkuin Lyrica-aikoina, niin olisihan se hienoa. Mutta tiedän myös sen, että ei mun auta muuta kuin syödä sitä. Olen funtsinut tuota, että jospa se on vaan väliaikaista ja jossain kohti elämää, vaikkapa kolmen vuoden päästä, se mun päivittäinen Lyrica annos olisi huomattavasti pienempi kuin mitä se nyt on. Tai mikä olisi parasta, en söisi sitä ollenkaan. Just tällä hetkellä se on hyvä, mua vaan hieman pelottaa, että onko tämä pysyvää? Koska olen vetänyt hevosannoksella tuota lääkettä jo monta vuotta, niin hankala uskoa, että ilman tuota mä selviäisin. Korvien välinen probleemahan tuo on ja jos mä saisin itseni vakuutettua (lue = psyykattua), että pienemmälläkin pärjäisin, se onnistuisi, mutta tällä hetkellä lääkkeen tiputus esimerkiksi pelottaa ihan liikaa. No ehkä joskus, siihen on luottaminen.

Olen myös sitä miettinyt, että olenko minä ollut koko tämän kuuden vuoden ajan, jonka olen viettänyt ilman huumeita, niin kuitenkin niin sanottu laillinen narkomaani? Olenhan syönyt kolmiolääkettä koko tuon ajan, sellaista jolla on huumaavia vaikutuksia. Ei tosin niitä ole näkynyt enää vuosiin, mutta alussahan Lyrica nousi hetulaan nätisti. Nyt se tekee sen jos en ole koko päivänä syönyt mitään, niin voi illalla viimeistään olla ylimääräistä energiaa vaikka muille jakaa + moottoriturpa eli suu käy kohtuu railakkaasti. Tekee mieli jutella. Silleen vähän... enemmän.

Mulla oli vuosien 2011 - 2016 välisenä aikana pahimmillaan viittä eri lääkettä veressä. Oli Lyricaa, oli Mirtazapinia, oli Peratsinia, oli Levoziniä ja oli Citalopramia. Näistä kaksi viimeksi mainittua olen lopulta onnistuneesti tiputtanut pois. Molempia söin turhaan vuosia. Näin ei ehkä olisi käynyt jos olisi ollut parempi lääkeseuranta. Itse siinä kun oli vielä kohtuu paskana, niin aika heikkoa teki minnekään tk:lle soittaa, että mitä mä nyt teen, kun ei näistä ole mitään hyötyä? Jotenkin tuntuu siltä, että vastuuta omista lääkemääräyksistä ujutetaan potilaalle itselleen ja ollaan sillä asenteella, että kyllä se soittaa jos ongelmia tulee. Levarit mä sain jotta sain unenpäästä kiinni, Citalopramin (jonka kohdalla seurantaa ei ollut ollenkaan), koska pelkäsin käydä mm. kaupassa. Pelko käydä kaupassa yms hävisi, kun itse itseni sinne tulipesään haastoin. Ei se pelko tuolla lääkkeellä lähtenyt vaan altistumisella sille turhalle, mutta niin aidolle pelolle.

Parasta olisi, että alussa seuranta olisi kerran per viikko kuuden viikon ajan ja sen jälkeen kaksi kertaa vuodessa. Ei pitäisi olla liian vaikea toteuttaa?

Kaikista älyttömintähän on se, että ihmistä hoidetaan lääkkeet edellä eikä niin päin, että ensin mietitään terapiaa ja siihen sitten tueksi ehkä lääkitystä. Nyt se on toisinpäin. Koska raha.

Ja mitäpä luulette sellaisille ihmisille oikeasti kuuluvan, jotka syövät jotakin mielialalääkettä vain sen takia, koska toinen mielialalääke aiheuttaa sellaisia sivuvaikutuksia, uusia oireita? Siis lääkettä toisen lääkkeen aiheuttamiin sivuvaikutuksiin.

Se jos mikä on hulluutta.