Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

22.12.2016

2175 päivää ilman laittomia huumeita

Päivälaskurini ohjelmalla laskin, että tosiaan 2175 päivää olen ollut ilman laittomia huumeita. Tuo sivu on muuten tosi kätevä tämmöisille päivälaskuille. Tuo 2175 päivää on lähes 6 vuotta, 71 kuukautta, 310 viikkoa, yli 52000 tuntia ja 3,1 miljoonaa minuuttia. Aika paljon.

En muuten uskonut hetkeäkään lopetettuani, että tämmöiseen pystyisin. Otin päivän tai oikeastaan hetken kerrallaan. Voisi sanoa, että alkuaikoina selviydyttiin tunti kerrallaan. Mitään en itselleni tai muille luvannut. Kun subutexia viimeisen kerran nokkaani vedin, ajattelin, että tämä koko aikuisiän kestänyt urani narkomaania taisi tulla tiensä päähän. Ajattelin, että näissä pelkotiloissa ja krampeissa, rahattomana voisin yrittää olla ilman. Ajatusta säesti se tosi seikka, että vain muutamia kuukausia aikaisemmin olin ajanut 120km/h rekan alle tarkoituksena päättää kurja elämä siihen sekuntiin. Että silleen läheltä liippasi. No epäonnistuin ja sitä jos mitä kirosin pitkän pätkän. Varmaan ne ensimmäiset 2 vuotta mietin ja mietin, että mikä tarkoitus tällä oli. Miksi selvisin? Miksi olen elossa? Eihän mun pitäisi eikä näin pitänyt muutenkaan käydä. Ei mun pitäisi olla enää elossa. Haukuin mielessäni monta kertaa yläkerran ukon ja mietin, että aika ankara osaa Jumalakin olla, koska minut jätti henkiin vasten kaikkia todennäköisyyksiä. Mietin sitä, että eikö perkele sekään vielä riitä tässä mun paskassa elämässä, että kokeilin tietämättä mihin ryhdyn kovia huumeita, jäin koukkuun ja kärsin, kärsin ja kärsin. Vuosia. Ja sitten kun itse on siinä pisteessä, että nyt vittu riitti, niin epäonnistun siinäkin?!? Mietin sitä, miten säälittävä mun elämä voi ollakaan...

Mun piti kuolla 6 vuotta sitten, mutta tuotakin enemmän mun piti selvitä.

Nyt minulla 1v 3kk vanha tytär. Olen isäpuoli kahdelle mahtavalle muksulle. Minulla on aivan paras avovaimo. Minulla on minun perhe, niin tämä oma kuin se kaikista paras, yhdessä kasvettu perhe, johon kuuluu isä ja sisaret. Tämä minä + 9 muuta ihmistä on kirjaimellisesti täyden kympin ryhmä. Mikään tai kukaan ei mene yli tai ohi tämän porukan. Itse olen kovasti perhekeskeinen ihminen ja olen aina viettänyt joulut ja juhannukset perheen kesken. Arvostan sitä yhdessäoloa tosi paljon. Isä veti yksin 5 lasta maailmalle eikä koskaan oikeastaan ole valittanut siitä. Uskon tuon olevan yksi niistä isoista syistä siihen, että miksi me olemme niin tiiviisti tekemisissä keskenämme edelleen, miksi me hitsauduttiin niin täydellisesti yhteen.

Pidän lisäksi tätä blogia josta lukuisat ihmiset on saaneet helpotusta omaan arkeen. Vertaistuki, se samaistumisen tunne. Se, että sä vaan nyökytät heti, koska ymmärrät ensimmäisestä sanasta lähtien mitä toinen puhuu. Minuun on ollut yhteydessä niin moni ihminen, että en ole pysynyt laskuissa enää pitkään aikaan. Eipä toki sillä, että olisin niitä koskaan laskenutkaan, mutta pointtina se, että olen jutellut milloin minkäkin kanavan kautta niin monen ihmisen kanssa, että tuosta jos mistä olen erittäin otettu. Se tunne kun suhun otetaan yhteyttä ja pyydetään apua, joko toisen puolesta tai yhteydenottaja pyytää itselleen apua. Mitä tehdä? - On aika monen yhteydenoton viimeinen kysymys. Tunnen tuolloin itseni tärkeäksi ja tuo tunne on ollut mun elämässä kovin harvinainen tunnetila. Vasta blogin myötä olen oppinut arvostamaan edes vähän sitä, että kuka olen ja sitä, mitä teen. Ja onhan blogi poikinut jo kolumnistin paikan sekä Freestyle-lehdelle että Sabotage nimiselle sivulle jotka aukeaa 01.01.2017 (stay tuned).

Asun myös nyt siellä minne sydän on vienyt mua jo viime vuosikymmenestä lähtien. Olen ollut aina vähän levoton sielu joka on halunnut nähdä maailmaa. Tämä on toinen kerta kun lähden Pohjois-Karjalasta muualle asumaan. Nyt vähän kauemmaksi kuin koskaan ennen. Vaikka tänne Espanjaan tultiinkin, tämä mun levoton sielu haluaa nähdä maailmaa varmaan entistä enemmän. Haluan reissata, ajaa route 66 läpi idästä länteen. Käydä Japanissa jonka koen sielun maakseni, sellaiseksi jonneka mennessä tuntuisi siltä kuin olisi kotiinsa tullut. Toinen vastaava on Tiibet. Siellä jos missä sielu lepäisi. Mutta joka tapauksessa haluan nähdä maailmaa ja jotenkin tuntuu siltä, että täältä Espanjasta käsin on helpompi lähteä kiertämään tätä planeettaa. Mutta kaikki ajallaan.

Vaikka välillä on vaikeaa, koen silti eläväni tällä hetkellä elämäni parasta aikaa. Koskaan ennen ei ole elämä tuntunut näin hyvältä kuin se nyt tuntuu. Laittomat huumeet ja rikokset on taakse jäänyttä elämää, mulla on mun iso ja rakastava perhe, mun koti on siellä missä mun on oikeasti hyvä olla ilman ahdistuksia ja hengitysvaikeuksia ja mä aidosti nautin kaikesta tästä mitä mulla nyt on.

Siksi olen elossa.