Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

26.10.2016

Ensimmäinen todellinen itsemurhayritys - Kevät 2007

Olin tuolloin ollut ilman huumeita ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Lopetettuani huumeet seinään 2005 - 2006 taitteessa ja hakeuduttuani mielenterveystoimistoon vuoden 2006 loppupuolella, luulin, että olisin tervehtynyt niin paljon, ettei flippauksia enää tulisi elämässä. Luulin olevani valmiimpi kuin olinkaan.

Mutta enhän mä ollut.

Keväällä 2007 sattui sellainen paska homma, että tuli oltua ympäripäissään Nurmeksen "yökerhossa" ja sieltä pois tullessa piti, totta kai, mennä paikalliseen pikaroskaruokaravintolaan, lähes ainoaan kunnolliseen mitä Nurmeksesta löytyy (paikalliset tietää, että näinhän se aina menee baari-illan jälkeen). No siellä kyseisen mestan edessä oli joku ihme hämminki ja taisin itse etsiä jotakin tyyppiä, joka oli mun läheiselle ihmiselle tehnyt jotain. Tarkoituksena oli kouluttaa ko. tyyppiä jne. No tämä läheinen ihminen sattui tulemaan siihen ja hänen mielestään mun ei pitäisi sotkeutua koko juttuun. Eihän se meikäläiselle niin vain käynyt, lähinnä rohkean promillemäärän vuoksi ja näinpä se mitä mulle sanottiin, ei mennyt keskusyksikköön (päähän) ollenkaan. Aikamme me siinä hangattiin asiaa ja sitten tapahtui BAM! Tuli nyrkistä, silmään. Ei siinä muuten mitään, mutta mulla on silmälasit ja luonnollisesti linssi rikkoutui ja hajotti silmän ympäriltä puoli naamaa. Huusin "vittu nyt riitti!" ja lähdin tilanteesta vittuun, heitin rillit mäkeen ja naama veressä marssin käytännössä vastapäätä olevaan laivarantaan jossa odotti kylmä Pielisjärvi, yksi Suomen isoimmista järvistä.

Kuvituskuva: Lover of Sadness


Rannalla oli kaksi parikymppistä nuorempaa jannua, mutta en mä niistä mitään välittänyt. Mä marssin sinne järveen ja jannut huuteli perään, että älä mene, tule pois sieltä. Mä vaan kävelin ja kävelin, syvemmälle ja syvemmälle kunnes tällaisen 176 cm pitkän kaverin kohdalla se kylmä vesi ylti tuohon rinnan korkeudelle. Halusin hukuttautua, joka uimataidottomalta onnistuu vähän helpommin, mutta sit mä pysähdyin. Syytä jota en tiedä, mutta mä pysähdyin siihen kuin seinä olisi tullut vastaan. Vähän niinkun "Truman Show" -leffan loppukohtauksessa. Tai ihan kuin joku olisi estänyt... Yhtäkkiä tilan valtasi hiljaisuus. Se kylmä vesi ei haitannut yhtään mitään. Mä en enää kuullut rannalta huutoja, en nähnyt enkä kuullut mitään, paitsi rauhan. Mä näin rauhan, hiljaisen ja seesteisen, ehkä hieman tumman, mutta beigemäisen värimaailman ja olin samalla jumissa jossain 1,5m syvässä kohdassa Pielisessä. Aloin täristä. Mietin, että miksi mun jalat ei liiku, miksi pysähdyin? Sitten kuuluu kahlausta, katson kuinka ambulanssin mukana tullut pelastusmies kahlaa mun luokse ja heittäytyy muhun kiinni. Mä kaadun sinne ja jälleen yhtäkkiä olenkin rannalla, alasti, kylmissäni ja vaakatasossa paareilla. Märät vaatteet oli vedetty pois ja ampparityyppi tsekkaa lampulla mun silmät. Vasemman silmän pupilli ei reagoi ollenkaan valoon. Kuuluu lause "sä lähdet Joensuuhun, nopeasti". Ja sit mä lähdin. Matkasta kohti Joensuuta, jonneka on ajotunneissa 1,5 - 2 tunnin matka, en muista yhtikäs mitään. Enkä siellä sairaalassa olostakaan sen illan/yön osalta. Mulla ei ole mitään käryä mihin aikaan olen keskussairaalaan saapunut, mutta herätessäsi sieltä aamulla, oli eka ajatus "missä vitussa mä olen??". Ei nimittäin ihan heti sytyttänyt. No olin silmätautien poliklinikalla.

Sieltä pois pääseminen oli yksi nopeimmista mitä kohdalleni on sattunut. Kävin jossain silmätutkimuksissa ja kaikki toimi silmässä normaalisti. Sitten lääkärin vastaanotolle joka kysyy oikeastaan yhden kysymyksen; "Sulla oli viime yönä itsemurha aikeita, onko vielä?" "Ei ole" -oli vastaukseni, jonka jälkeen mulle tilattiinkin jo taksi ja kotiinpaluu alkoi siitä hetkestä.

Me saatiin sovittua asia tämän läheisen ihmisen kanssa ja kyllähän siinä mieli maassa tuli oltua. Lähinnä sen häpeän vuoksi, koska itsariyritys kuitenkin kyseessä ja siitä tieto kyllä kerkesi esim. isäni korviin jonka luona tuolloin asuin. Nolottihan se ja vähän tuli otettua pakkia toipumisessa, mutta ajan kanssa tämä asia on jäänyt jo taka-alalle, enkä ole oikeastaan juurikaan tätä ottanut missään esille. Ehkä sivulauseissa jne, mutta tosiaan aika on tehnyt tehtävänsä eikä ole enää mielessä kuin kunnolla kaivamalla.

Mulle jäi tuosta kuitenkin elinikäiset arvet silmäluomeen. Siitä sen näkee kuinka lähellä on ollut näön menetys, kun silmäluomessa pari pientä arpea.

Eikä tuo varsinaisesti helpottanut jo valmiina ollutta traumaa veteen liittyen. Lähinnä pahensi.

23.10.2016

Pirilaskut - Mitä parhainta douppia

Kun tutustuin amfetamiiniin, katukielellä piriin, niin mä olin valmiiksi jotenkin niin sairas päästäni, että mä diggasin pirilaskuista ensimmäiset vuodet. Kelatkaa, mä jopa oikein odotin, että laskut iskee päälle, koska ne harhakuulot ja -näyt oli se, mitä mä odotin ja mistä mä nautin. En kytännyt verhon takana jotta kuka tulee pihaa tai vainooko poliisit. Tai joku muu. Sen sijaan nautin siitä, että tajunnan laajentuminen tuotti mitä erilaisinpia ääniä pääni sisällä. Oli kiva kuulla lauseita joista ei saanut selvää, oliko ääni miehen vai naisen. Se oli sellainen neutraali ääni, joka antoi käskyjä tai ohjeita sekä ennusteita siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Oli myös siistiä nähdä varjoista erilaisia kuvioita, hahmoja. Näitä hahmoja saattoi ilmestyä esim. ikkunan heijastuksesta naaman eteen ja mä olin silleen "ai kivan näköinen, tunnistamaton ja musta hahmo, siistiä". Ja sitten kun muut ei tykänneet laskuista, niin taisin monesti vahingossa psyykata porukkaa sanomalla esim. "kuulitteko tuon?! Mitä se sanoi?" tai "näittekö tuon, kuka vittu siinä meni?!". Kyllähän siitä saattaa liekkiä lyödä lisää toisille, mutta sen sanon, etten koskaan ole ketään psyykannut tarkoituksella. Se oli ja on edelleen mun mielestä yksi alhaisimmista teoista mitä voi toiselle tehdä. Sillä saa ihmisen psyykkeen ihan romuksi tosi nopeasti. Ja jos psyyke menee, on ihminen tosi helposti lepohuone kunnossa.

Se oli jotenkin niin sairasta se meininki pääni sisällä ja kuten jo todettua, mä sain kiksejä niistä. Jos alkuaikoina oli suurin tavoite päästä sellaisiin tiloihin, että näkee ja kuulee harhoja, niin miten tervepäinen sitä olikaan. Moni mun frendi sanoi, että "vittu Sami, miten sä voit nauttia näistä?!" "en mä tiiä, tajunnan laajentumisessa ja noissa ukkeleissa ja supitusäänissä päässäni on vain jotakin niin siistiä" -oli mun vastaus. Ja aika moni, jos ei kaikki, oli aika ihmeissään. "Miten joku voi nauttia tästä paskasta". Niinpä.

Kuvituskuva siitä kuinka pirilaskuissa kaikki muuttuu pään sisäiseksi hulluudeksi. Kuva: Droginformation.nu


No sitä nauttimista kesti sen vuoden tai kaksi jonka jälkeen, kun tuli eka kunnon flippaus,  ts. piripsykoosi tuli kylään, loppui se nauttiminen hyvin lyhyeen. Se eka sekoaminen oli sen verran massiivinen, että sen jälkeen kaikki entinen muuttui pelkotiloiksi. Aloin olemaan toistuvasti vierailevana tähtenä muiden seassa kytiksessä verhojen takana, korvat höröllä ja kaikki muutkin aistit hälytystilassa ja aivan valmiina lähtemään liitoksistaan. Jos ymmärrätte kielikuvani. Niin se vaan heitti kuperkeikkaa ja kaikki "hyvä" muuttui silmät auki nähtäviksi painajaisiksi jossa joutui pidättämään hengitystä, ettei vain kukaan kuule sinun olemassaoloasi. Jos joskus puski vainoharhaa ja kuumotusta, niin pirilaskuissa.

Jälkeenpäin kun näitä on miettinyt, niin selväpäisenä on huomannut, miten järjettömiä ne luulot olikaan. Miksi ihmeessä joku mun kavereista yhtäkkiä haluaisi murhata minut? Tai olisi joku isompi salaliitto mua vastaan. Ei mitään syytä semmoiseen, mutta niin vaan se oli mulle todellista ja siksi niin vaikeita paikkoja. Miksi poliisi kyttäisi 247 mua jopa talon pihassa, pusikossa, metsässä whatever, siksikö että käytän huumeita? Huima rikollinen jonka perässä on perus kytän lisäksi KRP ja SuPo, noin niinkun vähintään. Hyvä ettei FBI ja CIA. Näin mä luulin. Varmasti poliisi kyttäsikin, mutta ei todellakaan tuossa mittakaavassa kuin itse pahimmillaan luulin. Varmasti olin merkitty mies ja auto mikitetty (tästä olen melko varma), mutta en niin, että olisin ollut joku avain johonkin todella isoon. Oikeasti olin vain perus narkomaani ja pikkurikollinen joka ei tiedä mistään mitään, en muuta. Se on vaan näissä, että vaikka joku muu tulisikin sanomaan, että kaikki tuo on paskaa ja sun pääsi tuotoksia vailla mitään todellisuuden perää, on ne sille ihmiselle todellisuutta ja sitä "oikeaa maailmaa". Ne tilat ja luulot ym ym ovat laskuissa peuhaavalle todellisuutta.

Itse kutsuin pirilaskuissa ollessani sitä hengittämääni maailma kolmanneksi maailmaksi, minne ei pääse muutoin kuin tälleen.

17.10.2016

Oon herännyt pirteänä viimeksi 10v sitten

Suurin osa mielialalääkkeistä vaikuttaa käyttäjään väsyttävästi. Mun lääkkeistä Lyrica sekä Mirtazapin ovat väsyttäviä lääkkeitä. Ja kun ottaa huomioon, että mun annos etenkin Lyrican kohdalla ns. hevosannos ja mirtzan otan yötä vastan, ei lienee ihme, että joka aamu oon ihan tukossa 1-2 tuntia, yleensä. Joskus toisinaan se väsymys kestää jopa neljä tuntia tai niin kuin tänään, heräsin päivään tuossa puoli kahdeksan aikaan illalla eli noin tunti sitten. Aamulla nousin ylös tasan kello 9. Ja vaikka olen ollut tänään jopa aktiivinen, en ole päässyt päivään kiinni oikeastaan missään vaiheessa, paitsi nyt illalla. Käytiin heti aamupäivällä Lidlissä, en muista siitä reissusta oikeastaan mitään. Tämän päivän sumussa oleminen on mulle ollut tuttua jo oikeastaan marraskuusta 2006 lähtien jolloin sain ensimmäiset mielialalääkkeet, ja siitä asti niitä olen myös vetänyt. Ja kun tähän vielä lisätään diagnisoitu keskivaikea uniapnea, johon toki se laite on, niin aika paljon on silleen mitä voisi syyttää mistä tämä jäätävä sumussa oleminen johtuu. Taaperokin vie voimia vaikka minun antaa yöt nukkuakin. Harvoin se on yhden asian vika ja tässä näitä variaatioita on useampi. Voi ja varmaan onkin, näiden kaikkien asioiden summa.

Mulla tuli tämä aihe mieleen jo tuossa jokin aika sitten, kun Cheek kertoi vastaavaa settiä. Samaistuin voimakkaasti "keekin" kertomaan ongelmaan. Nyt tässä jostain kumman syystä on ollut useampi päivä ihan vitun vaikeita, johtuen juuri tästä massiivisesta väsymyksestä. Varmasti osansa tässä on tuolla pimeydellä jota alkaa olla jo aika paljon. Kaamos lähestymässä, matalapainekin vaikuttaa muhun todella paljon. Sitäkin tainut olla.

Mutta se mikä on lukuisten mielialalääkkeitä popsivien ongelma, on juuri tämä jäätävä väsymys minkä ne pillerit aiheuttaa. Eikä tästä puhuta tai nosteta esille. Cheek nosti, kiitos siitä. Tietääkseni pelkästään Suomessa näitä pillereitä syö sadat tuhannet ihmiset ja melkein uskallan väittää, että suurimmalla osalla on tämä sama vaiva riesana. Osa tietää, osa ei, mutta voitte ainakin kuvitella, että kun meikäkin nousee aamulla ylös, en ole "puhekykyinen" enkä pysty ottamaan mitään informaatiota vastaan ensimmäisen tunnin aikana. Pystyn vastaamaan huomenten toivotuksiin sanomalla "huomenta" ja se on siinä. Mitään muuta en kykene sanomaan eikä pää ota vastaan mitään tietoa. Katson näin NHL:n alettua aina heti tulokset yön kierrokselta. No ne katson uudestaan tunnin kuluttua, koska en muista yhtään mitään siitä ekasta vilkaisusta. Tuo esimerkkinä. Pää on aivan jumissa eikä siellä liiku mitään, jos nyt muutenkaan liikkuu, mutta etenkin aamulla olen aivokuolleessa tilassa.

Kuvituskuva jonka tiedostonimenä on "Tired-all-time", voin samaistua... Kuva: diabetes ayurveda


Aamutoimet on hyvin simppelit; juon kupillisen kahvia, poltan tupakan ja pelaan typerää peliä puhelimella johon olen jäänyt koukkuun. Tässä menee se tunti ja silloin tapahtuu se ensimmäinen nytkähdys päivään. Seuraavan tunnin aikana pystyn jo kommunikoimaan ja ottamaan informaatiota vastaan. Juon lisää kahvia ja poltan toisen tupakan. Tutkin nettiä ja odotan, että elämät latautuu mainitussa pelissä. Siinä se menee se toinen tunti. Ja jos Luoja suo, olen hereillä kahden tunnin kuluttua sängystä nousemisesta. Mutta sitten on näitä päiviä mihin ei pure eikä auta mikään. Vaikka kävin ulkona, kaupassa ym ym niin olen oma itseni niin kun nyt. Yhdeksän aikaan illalla.

Mua on alkanut vituttamaan tämä jo tovi jos toinenkin sitten. Kesällä pudotin yhden (ja ainoan) SSRI-lääkkeen veke, että edes yksi lääke olisi vähemmän. Ja samalla toivoin, että olisin pirteämpi aamuisin. No en ole ollut. Tätä samaa perkeleen paskaa on jatkunut 10 vuotta ja jos näytöt on se, että mikään ei muutu ihan hetkeen (lääkityksen suhteen), niin näillä mennään. Tarvitsen kuitenkin lääkkeeni enkä ilman voi olla, niin tätä tää sit on. 10 vuotta on vedetty ja saaga jatkuu.

Mä en oikeasti muista miltä se tuntuu, kun herää pirteänä aamuun ja pystyy lähes heti toimimaan. Mä en tiedä siitä mitään.

15.10.2016

Peliriippuvuuden selättämiseen vinkkejä

Kuvakollaasi minun tekemästä betfilter tilauksesta

Aloitan tällä kertaa blogin kuvalla. Kuvassa on kaksi eri kuvakaappausta omasta tilauksesta jonka sain iGame peliyhtiöltä heinäkuun lopussa. Laitoin heille (ja todella monelle muulle) viestiä aspaan, että sulkekaa mun pelitili siten, etten koskaan saa sitä auki omilla henkilötiedoilla. Jokainen jolle viestiä laittoi, teki työtä käskettyä. Enää en saa yhtään pelitiliä auki omilla tiedoilla joka jo sinällään helpotti ja auttoi.

Sain tosiaan iGamesiltä koodin jolla sai ilmaiseksi ostettua sellaisen jutun kuin Betfilter. Kyseessä on systeemi joka asennetaan koneelle ja tämän jälkeen joko 1 vuosi tai 2 vuotta pitäisi olla pc:llä mahdotonta mennä yhdellekään kasinolle (ei edes Veikkauksen sivuille). Vuoden tai kaksi, sen voit itse valita ja samalla koodilla se onnistuu. Itse otin suoraan kaksi vuotta jonka hinta ilman koodia olisi 118,90$ (yksi vuosi maksaisi tuosta puolet vähemmän). Kun ostos on tehty ja aletaan asentamaan ohjelmaa koneelle, sitä ei saa pois kirveelläkään sinä aikana, minkä olet valinnut. En tiedä auttaako tehdasasetuksien palautus poistamaan tuon, mutta itsellä ei ainakaan ole ollut tarvetta sitä testata. Nyt mun koneella ei pääse yhdellekään pelisivulle minkä ikäraja on 18. Tai näin ainakin pitäisi tuon olla, mutta valitettavasti asia ei ihan niin ole. Siinä pelihimoissani heinä-elokuun aikana nimittäin tein niitä uusia pelitilejä jonnekin vielä, mutta joka kerta suljin ne hävittyäni rahat. Muutama sellainen uusi kasinosivu tosiaan aukesi vielä tuon asennuksen jälkeen, ja mähän käytin tilanteen hyväkseni. Mutta sanotaan näin, että 'bout 95% K18 pelisivuista on nyt kiinni 24.07.2016 - 24.07.2018 tuon asennetun ohjelman ansiosta.

Tämä valitettavasti ja loogisestikin ajateltuna ei tietenkään toimi ns samalla pierulla esim. älyluureihin ja/tai tabletteihin. Niillähän mää pelasin vielä aina tuonne elokuun puoliväliin saakka, jonka jälkeen olen ollut pelaamatta yhtään euroa mihinkään kolikkopeliin. En tiedä, mutta uskon, että myös älylaitteisiin saa saman ohjelman asennettua. Huom. Ehkä.

No homma meni joka tapauksessa silleen, että tein itsellesi tunnarit tuonne www.betfilter.com sivulle. Sitten laitoin koodin (jonka kohta kerron) sinne missä sitä kysyttiin, valitsin vaihtoehdoista 2 vuotta ja ostoskorin jälkeen tuli asennusohjeet ja sitten vain imuttamaan se ja asennus tulille. Sen jälkeen homma onkin paketissa ja homma alkaa rullaamaan. Suosittelen jokaiselle jolla on peliongelma tekemään tämän, sillä tämä todella auttaa. Kun et pääse kasinosivuille eikä ne hypi silmille niin paljoa kuin ennen, pelaaminen ei pyöri päässä jatkuvasti ja sitä kautta kun on poissa silmistä, on poissa mielestä. Niinhän se menee. Huom! Tuo betfilter-ohjelma toimii niin PC:llä kuin MAC:lläkin!

Ja nyt se koodi. Eli kirjoita tai copy-pastee tästä tämä koodi ja seuraa ohjeita. Koodi on: IGAME100

Tässä vielä yhteenvetona mitä kannattaa ainakin tehdä:

- Ota yhteyttä kasinon aspaan ja laita viestiä, että haluan sulkea pelitilit (kaikki!) siten, etten enää koskaan saa omilla henkilötiedoilla tehtyä tunnuksia ko. pelipaikkaan
- Kopio tuo koodi (IGAME100) ja mene betfilter.com sivulle ja lataa joko vuodeksi tai kahdeksi estot koneellesi
- Puhuminen tai kirjoittaminen tästä raskaasta asiasta ei koskaan ole pahasta. Puhu esim. peluuri linjoilla oleville asiantuntijalle jos koet, että puhuminen mahdollisesti auttaa sinua
- Seinään lopettaminen voi tuntua mahdottomalta ja sitä se osaa myös olla, mutta ainakin itselläni se on toiminut jo kaksi kuukautta. Suosittelen silti kääntymään auttavien tahojen puoleen. Pääset helpommalla
- Älä stressaa tai romahda jos lipsahdus tapahtuu. Siihen ei kuole ja niin käy lähes kaikille, mutta pointti onkin se, ettei se pelaaminen jää päälle
- Itse kokeilin jopa hypnoosia joka auttoi hetken, mutta sitten lipesi. Voi auttaa jollain toisella paremmin. Ihan kokeilemisen arvoinen
- On olemassa myös lääke peliriippuvuuteen. Itsellä ei siitä ole kokemusta, mutta se pitää ottaa aina, kun rupeaa tekemään mieli pelata. Lääkkeen nimi on Naltreksoni. Siitä löydät tutkimusta täältä: Peliriippuvuuden terapeuttinen ja lääkinnällinen hoito sivulta 20
- Voit ottaa myös minuun yhteyttä (sähköpostiosoite löytyy sivultani) jos haluat saada vertaistukea. Se ei tee pahaa kellekään, ei minullekaan. Joten toivoisinkin, että joku edes ottaisi yhteyttä, että saisin itsekin puhua jollekin jolla tilanne sama. Siitä hyödytään molemmat :)

Erilaisia auttavia tahoja on aika paljon. Jo mainittu peluurin lisäksi esim. sellainen vertaistukiryhmä on olemassa kuin Pelirajat'on. Mulle suositeltiin tuota, mutta en koskaan saanut aikaiseksi lähteä sinne. Heille voi myös esim. soittaa. Sitten on myös sellainen missä itsekin olin ihan tasan yhden puhelun verran mukana eli pelipoikki ohjelma. Tuonne piti hakea ja pääsin sisään. Sitten sain kotitehtäviä ja jossain kohti asiantuntija soitti minulle. Tarkoitus olisi ollut, että pidetään noin tunnin tai puolen mittainen puhelinterapia kerran viikkoon, mutta allekirjoittanut feidasi koko homman. En ollut vain valmis. Tämä tapahtui noin kaksi vuotta sitten. Myös monelle varmasti tutussa paikassa eli päihdelinkissä on foorumi ihan tälle asialle. Se löytyy tästä linkistä suoraan. Onhan näitä, mutta tuossa jotain alkuun. Kyseiset auttavat tahot löytyvät myös somesta kuten Facebookista ja Twitteristä. Eikun vaan seuraamaan heitä ;)

Ja niin. Tämmöinen se sivu on tuon betfilterin asentamisen jälkeen. Otin esimerkiksi suomalaisen Veikkauksen.

Ei pääsyä nyt eikä seuraavaan vajaaseen pariin vuoteen

13.10.2016

Lapset löytävät heroiini överit vetäneet vanhempansa kotoa + Isä kertoo lapselleen, että äiti on kuollut eilen huumeisiin (VAROITUS! Videot ei ehkä sovi herkimmille! EDIT 17.10)

Nämä kaksi videota on todella karuja, mutta valitettavan tätä päivää. Näitä on alkanut nyt pulpahtelemaan vähän väliä näkösälle. Tässä ensimmäisessä videossa teini-ikäiset lapset saapuvat himaan ja siellä odottaa molemmat vanhemmat aivan tuhannen sekaisin. Olivat nykäisseet polle överit. Video tekee pahaa, eniten siksi, että vielä alaikäiset lapset joutuvat tämmöistä näkemään...

Heroiini yliannostus video

Tässä toisessa videossa isä kertoo 8-vuotiaalle lapselleen, että äiti on kuollut edellisenä iltana huumeiden yliannostukseen. Lapsi murtuu täysin. On ikävää, että tällaista tapahtuu meidän maailmassa ja ihan koko ajan. Huumeet on lisääntyneet ja niiden saatavuus on tänä päivänä helpompaa kuin ikinä. Mutta samalla huumeiden puhtaus on monesti mitä sattuu ja sitten sattuu näitä. Yleensä huumekuolemissa on kyse aineiden epämääräisestä koostumuksesta. Ne kun tahtoo sisältää monesti muutakin, kuin vaan sitä mitä on luvattu. Ja sitten käy vahinko ja sitä vahinkoa ei aina pystytä korjaamaan, vaan se on hyvästit tälle elämälle. Onpa sitten lapsenkin kiva jatkaa elämää, kun äiti on kuollut huumeisiin. Miten tuon ikäinen edes osaa käsitellä moista sokkia?

Isä kertoo lapselleen, että äiti on kuollut eilen huumeisiin

Tietysti monella varmaan nousee ensimmäisenä ajatuksena se, että miksi ihmeessä näitä kuvataan ja sitten vielä jaetaan koko maailman nähtäväksi. Kieltämättä se kävi ekana mullakin mielessä, mutta tulin hyvin nopeasti siihen tulokseen, että on vain hyvä, että näitä jaetaan. Se lisää tietoisuutta ja näyttää raakaa faktaa tästä maailmasta. Elokuvat on elokuvia eikä niissä monesti ole kuin pintaraapaisulla koskettu näihin asioihin. Nämä videot on kaikkea muuta kuin elokuvaa, tässä tapauksessa valitettavasti, mutta nämä vain kertoo siitä, miten hulluksi maailma on muuttunut. Se, että nämä videot on aitoja, on ehkä pelottavinta ikinä.

Ehkä näitä videoita jakamalla ja levityksellä saadaan oikeasti isoja muutoksia huumelakeihin ym. JA TEHTÄISIIN VAIKKA JOKU MUUTOS, KOSKA NYKYINEN TUOTTAA VAIN TÄTÄ MATSKUA! Haluammeko nähdä tällaista? Ei. Kukaan ei halua nähdä eikä kokea näitä! Voisi ne huumelainsäädännöt oikeasti heittää kuperkeikkaa, koska tämä mikä nyt on, on paskaa! Uskoisin, että muutoksilla ei ainakaan vitummaksi enää mene, niin miksi ei kokeilla???

Voisi sanoa, että mitään siinä (muutoksessa) ei häviä, on vain voitettavaa

Luottamuksen rakentaminen kaiken paskan jälkeen

Eipä siihen oikeastaan ole kuin kaksi lääkettä; Ensimmäinen ja varmasti tärkein on se, että sä vedät silleen, kun olet luvannut päivästä toiseen, etkä sorru entiseen. Ja vaikka et olisikaan luvannut mitään, niin kuin itse tein, niin se toinen lääke on aika. Kun aikaa kuluu ja elät päivästä ja viikosta toiseen uuden elämän mukaisesti, niin jossain vaiheessa ihmiset alkaa luottamaan sinuun. Niin siinä kävi itselläkin. Meillä ei perheen sisällä silleen näistä koskaan olla puhuttu, tietysti toki oman perheen kanssa kyllä, mutta ei isän ja muiden kanssa, niin en tiedä missä kohtaa kukin alkoi luottamaan minuun, mutta tänä päivänä - lähes kuusi vuotta myöhemmin - on luottamus ihan muuta toista kuin aikoinaan.

Avovaimoni on luottanut minuun alusta saakka, etten sorru huumeisiin, mutta se mihin avokki ei luota varmasti vieläkään täysin, on mun rahankäyttö. Mulla on nyt 2 kuukautta vyöllä, etten ole pelannut pelikoneita ja jonkin sortin luottamus on ihan selkeästi jo tullut. Siitä suurimpana esimerkkinä viimeisin tilipäiväni. Emäntä ei ottanut rahapussiani ja korttejani töihinsä mukaan vaan ne kaikki jäi tänne. Vahingossa tai ei, mutta mä itse tajusin tilanteen aamupäivällä ja tuli sellainen huikea fiilis, että nytkö se luottaa muhun jo näin paljon! Tuntui tosi siistiltä ja olin otettu siitä ja vaikka joku pelaaminen kävi puoli sekuntia mielessä, torppasin sen samantien vittuun mun mielestä. Sanoin itselleni, että älä ole niin pöljä, että heti mokaat tämän vaikka toinen selkeästi osoittaa luottamusta. Ja näinpä homma meni hienosti sen päivän osalta ja myös sen jälkeen. Kuukausi sitten piti vielä tehdä kaiken maailman kikkoja, koska olin niin alussa, mutta jo nyt avovaimoni luottaa muhun näin paljon! Wau!

Uskoisin, että kun tässä aikaa kuluu ja näyttöjä annan joka päivä, niin itselleni kuin muillekin, niin se luottamusaste nousee vähitellen takaisin sinne, missä se on ollut vajaa kolme vuotta sitten. Niin kauan sitä on tullut jo hänenkin kanssa oltua, pisin (ja paras!) parisuhde ikinä mikä mulla on ollut. En halua tällä loukata entisiä tyttöystäviä, jokainen teistä on ollut hyvä mulle, mutta harvoin minä olen ollut hyvä kellekään teistä.

Sen myös tiedän, että luottamuksen saa alas sekunnissa, mutta sen takaisin saaminen ylös vie rutosti aikaa. Jopa vuosia. Eihän mun tartteisi kuin kerran vetää huumeita, niin kaikki tämä minkä olen jo rakentanut, sortuisi aika salettiin. Sama kait se on tuonkin pelaamisen suhteen. Siksi itsekuria pitää löytyä niin tänään kuin huomennakin, eikä saa livetä väärälle polulle kertaakaan. Onhan se työmaa jos siitä sellaisen tekee, eli miettii asiaa liikaa, mutta kun antaa vain ajan kulua eikä funtsi liikaa, niin aika kuluu oikeasti ihan huomaamatta!

Ja jossain vaiheessa voi sitten kääntää ikävän riippuvuuden voitoksi. Niin kuin mä tein näiden huumeiden kohdalla. Mukavaa alkavaa viikonloppua jokaiselle lukijalle!

11.10.2016

Kuntoutuksen kautta takaisin elävien kirjoihin

Enpä olisi itse ikinä selvinnyt tähän pisteeseen, jos en olisi a) älynnyt hakea apua ja b) saanut sitä. Mulla ei ole henkilökohtaista kokemusta ryhmistä kuten NA ja AA tai peliriippuvuuksiin keskittyvästä Pelirajat'on vertaistukiryhmistä, mutta mitä olen kuullut sekä tutuilta jotta tuntemattomilta, on noista jokainen ollut sellainen paikka, mitä voi suositella ainakin jokaiselle. Jokaisella se ei toki toimi eikä saa haluamaansa apua, mutta monella toimii ja on tietynlainen henkireikä. Vertaistukiryhmät on taatusti parasta mitä voi saada toipuakseen.

Mulle henkireikä oli terapia. Ensimmäistä kertaa terapiaan hakeuduin sivarikeskuksen kehoituksesta vuonna 2006 syksyllä. Olin tuolloin jo irti huumeista, mutta erittäin vaikeissa olotiloissa. Olinhan ollut kuivilla vasta alle vuoden ja sitten piti mennä Lapinjärvelle. Tiesin jo lähtiessäni, että tästä ei tule hevonvittuakaan. Olin jopa niin epätoivoinen sen tuskan ja ahdistuksen kanssa, että vedin kaverilta saatuja kolmiolääkkeitä lähtöpäivänä siltä kädeltä, että tukka oli seminurin jo saapuessa paikalle iltamyöhään. Tarkoituksena oli "kusettaa", että mulla on päihdeongelma ja jos purkkiin joutuu kusemaan, niin pitäisi näkyä jotakin. En uskonut missään vaiheessa, että mielenterveysongelmilla pääsisin kuiville tuosta, niinpä vedin sitten kipulääkkeitä. No purkkiin ei tarvinnut kusta, mutta yön yli oltuani sain lähtöpassit sieltä ja vuoden päästä takaisin. Tämä oli jo kolmas kerta, kun armeija/sivari velvollisuuksien kohdalla kävin paikan päällä olemassa tasan yhden yön ja ulos. Ja myös viimeinen.

Kuin minä ja ensimmäinen terapeuttini. Kuva: www.goodtherapy.org


Menin tosiaan noin kk päästä tuosta Nurmeksen mielenterveystoimistoon hakemaan apua. Sanoin, että mulla on pää vähän pipi ja sekoilen vaikka olen selvinpäin. No se otti tuulta allensa välittömästi, koska huikein terapeutti ikinä mitä mulla on ollut, oli heti tämä ensimmäinen. Se jotenkin oli niin lohduttavaa ja samalla teki niin kipeää se eka käynti, ettei tosikaan. No hänen luonaan kävin 11/2006 - 06/2007 välisen ajan, kunnes se loppui terapeutin muuttaessa toiselle paikkakunnalle. Samana kesänä itsekin lähdin samaan suuntaan. Hänelle olen ikuisesti kiitollinen siitä, että sain kokea sen lämmön ja sen, ettei mua tuomittu missään vaiheessa. Se oli ensimmäinen kerta ikinä, kun tunsin voivani puhua menneisyydestäni avoimesti ja vapaasti ilman syyllistämistä ja paskaksi leimaamista. Se oli jo kokemuksena valtavan hieno!

Toinen kerta tuli sitten Vantaalla. Sattumalta Hakunilassa oli oma mt-toimisto, ihan siinä kivenheiton päässä kämpästä. Hakeuduin sinne siinä vaiheessa, kun lääkkeitä piti uusia. Kävin siellä erittäin vastahakoisesti varmaan vuoden ajanjaksolla 2008-2009, kunnes lopetin siellä juoksemisen. En saanut siitä mitään helpotusta, ei vaan synkannut eikä toiminut.

Vyöllä on vielä kolmas ja neljäskin kerta mt-palveluiden kohdalla. Nämä kaksi jälkimmäistä oli täällä Pohjois-Karjalassa. Ensimmäinen näistä oli jälleen henkireikä, niinkuin tuo ensimmäinen, vaikkakin kolmannella kerralla lähdin käyntiin vasta vuoden juostuani siellä. Ja ihan kuin joka toisella osuu ja joka toisella ei, niin neljäs kerta taas ei toiminut samoista syistä kuin toisen kohdalla, Siellä kävin tämän vuoden ajan, mutta jossain kohti se loppui, kun ei vaan pystynyt.

Ryhmistä


Mulle on monesti sanottu mm Siniristillä ollessani, että NA:stä voisi olla hyötyä. Itse kuitenkin katsoin tilanteen jo sinällään vakaaksi, etten kokenut sille tarvetta (olin tuolloin irti huumeista jo 3-4 vuotta), mutta olisihan se voinut olla kokemuksenakin varsin antoisa. Nyt mulla ei ole noista ryhmistä mitään kokemusta, vain kuultua tietoa.

Vertaistukiryhmä. Parasta aatelia tällä alalla Kuva: Kuvakaappaus Youtubesta


Mä näen nämä kaikki terapiat ja ryhmät erittäin hyvinä hoitomuotoina. Se on jotenkin niin helppoa puhua ryhmässä asioistaan, kun ympärillä muita samassa veneessä olevia. Saa vertaistukea ja samaistuu niihin elämäntarinoihin, toisinaan erittäin voimakkaasti, koska yhtäläisyyksiä on valtavasti, omilla vivahde-eroilla höystettynä. En ole myöskään koskaan ollut katkolla tai hoitolaitoksissa lukuunottamatta sitä yhtä kertaa rekkakolarin jälkeen. Silloin olin 4 vrk psykiatrisella osastolla josta kahdesta ensimmäisestä vuorokaudesta ei ole juurikaan muistikuvia. Sen mitä muistan, oli kohtelu hyvää ja mitä muiden potilaiden kanssa juttelin, niin kyllähän sitä tajusi olevansa paikassa, jossa muut ymmärtää sua varsin hyvin.

Olen tälleen jälkeenpäin miettinyt, että jos olisin mennyt jonnekin hoitolaitokseen vähäksi aikaa, olisi se varmasti auttanut nopeammin mua selviämään siitä kaikesta paskasta, kuin mitä tämä lähes yksinään seinään lopetuksen tuoma nopeus oli. Mun tyylillä kyykkäsin lähes kolmeksi vuodeksi, kun esim Siniristillä eräs opiskelija, joka oli käynyt laitoksen kautta, oli vuoden vai pari ajallisesti jäljessä, mutta muuten vähintään samassa tilassa kuin itse. Se on aika iso ero vuosi versus kolme vuotta. Mutta lopputuloshan on se millä vain väliä. Itse vedin vaikeimman kautta, mutta onneksi jaksoin. Toki nämä on hyvin yksilöllisiä, mutta ei vaan voi olla vertailematta itseään muihin ja siksi luulen ainakin, että helpommalla olisin selvinnyt jos olisin tehnyt vähän toisin tuon lopetuksen suhteen.

Kohtelusta, asenteesta, hoitomuodoista


Mä olen ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa, etten ole saanut huonoa kohtelua muualla kuin taannoin kirjoittamastani apteekissa. No okei, olihan mulla kolmannen terapeutin kanssa ongelma siinä, että hänen mielestään lyrica lääkettä eivät uusi taustani takia heillä vaan jouduin uusimaan sitä rahalla yksityisellä. Se sanoi vielä jotenkin näin, että "ei me sinun taustan takia lähdetä sitä uusimaan täällä, että uusit sitä kautta mistä sinulle se on määrättykin". Ja "meidän mielestä se ei ole sopiva lääke sinulle (taustan takia)". Masennuin tuosta kyllä kieltämättä ja iski pieni epätoivo ja teki mieli huutaa, että "tajutkaa nyt prkl, tämä lääke pitää mua hengissä ja teidän mielestä se ei ole sopiva lääke minulle vain sen takia, että menneisyys on mitä on!!" Mä en ole koskaan hiffanut tuota, että syynä käytetään taustoja eikä muulla perustella, miksi joku kolmiolääke ei sovi potilaalle. Eli ainoa argumentti kielteiselle päätökselle on sun taustat. Ei se vaan saisi mennä niin! Miettikää jos joku tiukka leikkaus edessä ja kun se takana, niin sulle annetaan 800mg buranaa ja tonnisia panadoleja mukaan, että näillä pitää pärjätä, koska olet narkomaani tai entinen sellainen. Eli periaatteessa huumetaustan vuoksi joudut kitumaan kovissa kivuissa, kun taas vierustoverilla ei päihdetaustaa ja se saa sellaiset lääkkeet, mitkä oikeasti vie ne kivut. Tuossa kohtaa se tasapuolinen kohtelu on kyllä niin kaukana toisistaan kun olla ja voi! Toki mä ymmärrän, että varsinkin sellaisen henkilön kohdalla ollaan tarkkoja jolla lääkkeiden väärinkäyttöä vyöllä, siinä pitääkin olla tarkkana eikä määrätä summittaisesti bentsoja tai kipulääkkeitä. Mutta pointtina se, ettei menneisyyden hölmöilyt saisi olla ainoa este lääkkeille ja jatkuvasti nostaa päätään sun elämässä. Kiva siinä jatkaa toipumista, kun joka suunnalta joku muistuttaa kuinka huono ihminen sinä olet tai ainakin olet ollut. Yksi toipumisen mahdollistamista asioista on se, että sä pääset irti menneisyydestä. Helppoa se ei ole muutenkaan ja jos muulta saa signaalia koko ajan aiheesta, niin asiat vain vaikeutuu etkä pääse irti.

Kerran hämmennyin hieman täällä meidän kunnassa, kun piti käydä uusimassa lyrica ja piti käydä ns näyttäytymässä lääkärillä, muuten ei uusita, niin jossain kohti tuli puhetta päihteistä ja se lekuri kysyi "vieläkö päihdeongelma on läsnä?" vastasin "ei ole enää, oon ollut kuivilla jo viisi vuotta", "no hyvä" oli vastaus ja uusiminen on pelannut siitä lähtien varsin mallikkaasti. Eli tuossa esimerkki taas siitä, että aina ei se kohtelu ole paskaa ja ihmisarvoja syövää, vaan myös hyvää kohtelua voi saada vaikka tausta olisikin raju ja lääkityksenä kolmiolääkkeitä.

Hoitomuodoista vielä sen verran, että nykyisellään on ihan hyvin monipuolista tarjontaa, mutta siihen mihin pitäisi satsata enemmän on se, että enemmän meitä kentällä olleita pitäisi saada hoitoalalle töihin. Jos jollakin alalla siitä kokemuksesta on hyötyä, niin nimenomaan päihde- ja mielenterveyspuolella. Kirjoista lukeneet alan ammattilaiset ovat päteviä myös, mutta niiltä jokaiselta puuttuu se isoin ase mitä tulee hoitamiseen; kokemus asiasta. Jos joku ymmärtää potilasta, niin todellakin entinen käyttäjä/mt-potilas. He tietävät jokainen mistä potilas puhuu ja varmasti jokaisella on asenne enemmän sellainen pehmeämpi ja ihmisenä ihmiselle. Valitettavasti monelta ammattilaiselta puuttuu tuo inhimillisyys. Johtuu monesti siitä, ettei vaan yksinkertaisesti tajuta ihmisen pahaa oloa ja sitä hätää, mikä sisällä pyörii. Ex-käyttäjät tietää heti.

Paras yhtälö olisikin sellainen jossa työntekijä on entinen narkomaani ja on lukenut sen jälkeen ammattimaisuudesta, lakiasioista yms koulussa. Fiilikset ja systeemit jo tietää valmiiksi, tarvitsee vain käydä ammatti ja oppia olemaan ammattilainen. Esim lakiasiat on sellaisia mitkä olisi syytä osata ja niitä ei opita muuten kuin lukemalla. Mutta en kuitenkaan suosittele sen takia narkkaamaan jotta voisi olla alalla sitten parempi työntekijä. Jos olet huumeilta välttynyt tähän saakka, niin jatka samaan malliin. Se on tulella leikkimistä ja harva vain sieltä selviää elossa pois. Sitä riskiä ei kannata ottaa.

Ps. Kaksi kuukautta pelaamatta! Siinä se aika vaan meni ja aion myös jatkaa samalla tavalla, koska tämmöiset putket on hyviä :)

7.10.2016

Lukijalta: Entisen narkomaanin nousu helvetistä eloon

Olen onnellisesta perheestä. Minulla on rakastavat vanhemmat ja ihanat sisarukset. Lapsuuteni oli kaikin puolin onnellinen. Olen siitä onnellisessa asemassa, että synnyin erittäin rakastavaan ja huolehtivaan perheeseen. Lapsuudestani muistan ne ihanat mummolakäynnit, leikit sisarusten ja vanhempien kanssa. Kesällä käytiin kalassa, pelattiin jalkapalloa kotimme takapihalla tai jahdattiin toisiamme vesiletkun kanssa. Talvisin luisteltiin ja pelattiin "jäkistä" vanhempien kanssa. Hiihdettiin, tehtiin lumiukkoja- ja linnoja. Lumisotaa oltiin myös. Syötiin aina koko perhe yhdessä, elämä oli niin onnellista lapsena. Sellainen lapsuus, jota toivoisin jokaiselle. Kävin ala-asteen pienessä kyläkoulussa, aivan meidän naapurissamme. Ala-aste meni hyvin ja koulu oli aivan ihana. Sain kavereita ja kaikki sujui hyvin. Koulun jälkeen kävelin 200m kotiin ja kun avasin oven, vastassa oli pullantuoksu tai äiti oli paistamassa lettuja. Yläaste alkoi myös hyvin, mutta pian minua alettiin kiusata rankemalla kädellä. Sain joka päivä kuulla kommentteja rumasta ulkonäöstäni, minua syrjittiin ja nimiteltiin. Lisäksi oli myös fyysistä väkivaltaa, kuten tönimistä. Myös tavaroitani varasteltiin, hiukseni uhattiin leikata. Kun odoteltiin linja-autoa, päälleni usein syljettiin ja nimiteltiin erittäin pahasti. Olin alinta saastaa. Tyttöpuoleiset kiusaajat sanoivat usein välitunnilla poikapuoleisille, että "hyi v*ttu, viekää tuo pois silmistämme, ei pysty kattoo". Pojat teki työtä käskettyä, mutta yleensä itse tajusin lähteä pois paikalta ennen kuin kukaan kävi käsiksi. Itkin monesti vessassa, koulunkäynti oli yhtä helvettiä. Olin ujo ja arka, joten en uskaltanut sanoa vastaan. Vanhat ala-asteen ystävänikin kääntyivät minua vastaan. Kerran muistan yhden puolustaneen minua, kun poika heilui edessäni sakset kädessä, et "älkää kehdatko". Liikuntatunneilla jäin aina viimeiseksi, ja jos joku joutui parikseni tai ottamaan minut joukkueeseeni, alkoi kauhea ilkkuminen et "haha, se meni sitten teille, hyi v*ttu". Juttelin asiasta jossain vaiheessa kuraattorille ja hän kutsuikin pahimmat kiusaajat luokseen heti aamunavausradion kautta. Toki he aavistivat, että minä olin "vasikoinut". Kiusaaminen ei loppunut. Kiusaajia oli todella monta, sekä tyttöjä että poikia. Jossain vaiheessa psyykkeeni ei enää kestänyt. Olen siis aina ollut kiltti tyttö, tähän saakka. Löysin rinnakkaisluokalta tytön, jonka kanssa kokeilin ensimmäistä kertaa tupakkaa. Ja sitten alkoholia. Aloin juoda viikonloppuisin, aloin lintsata koulusta. Joskus välitunnilla join koulun wc:ssä, kun olo kävi sietämättömäksi. Tutustuin vanhempiin ihmisiin, ammattikoululaisiin ja vieläkin vanhempiin ajokortillisiin. Pian huomasin juovani jo viikollakin. Oli ihme, että suoritin yläasteen kuitenkin, tosin huonoin arvosanoin ja meinasin jäädä luokalleni poissaolojeni vuoksi. En uskaltanut, enkä halunnut käydä koulussa enää, koska sain sieltä vain pahan mielen. Ysin jälkeen kokeilin pari eri ammattikoulua, huonoin tuloksin. Päihteet ja biletys olivat jo ottaneet vallan. Kävin myös nuorisopsykiatrilla, mutta siitä ei ollut apua. Karkailin usein kotoa ja olin joutua nuorisokotiin.

Huumeet tulevat kuvioihin


Olin muistaakseni 16-17-vuotias kun kokeilin ekan kerran pilveä. Siitä ei tullut kovinkaan kummoinen olo, silti aloin polttamaan sitä usein alkoholin juonnin lisäksi. Pyörin todellakin väärässä seurassa, mutta koska kaipasin yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kavereita, en pitänyt sitä pahana. Varastelin kaupasta, valehtelin rakkaille vanhemmilleni, jotka olivat todella huolissaan. Olin muuttunut silmissä, päihteet muuttivat minut. En välittänyt enää mistään. Koulut jäivät siis kesken, ja elin "kavereideni" luona. 18-vuotiaana muutin omaan vuokra-asuntoon, mutta sain siitä häädön alta aikayksikön. Ja tämä toistui kahden muun asunnon kanssa. Jossain vaiheessa aloin seurustelemaan erään isänmaallisen miehen kanssa, joka oli väkivaltainen ja myöskin kova käyttämään viinaa. Asuttiin yhdessä vähän aikaa. Asuntomme oli retromallia, ovenkahva keittiöstä lähti helposti irti vetämällä. Kerran hänen kilahtaessaan, hän otti ovenkahvan sijoiltaan, minulta puhelimen pois ja heitti minut keittiön lattialle. Otti leipäveitsen ja painoi sen kurkkuani vasten siirtäen sen sitten keuhkojeni kohdalle. Hän ilmoitti hullunkiilto silmissä, että nyt lähti henki, enkä voi sille enää mitään. Rukoilin häneltä, että saisin edes hyvästellä vanhempani. Se ei käynyt, hän vaan huusi, että nyt saan tietää miltä veitsi tuntuu keuhkoissa. Tärisin ja ääni väristen kerroin miten häntä rakastan ja sain hänet puhuttua ympäri, että mennään makuuhuoneeseen juttelemaan samalla luvaten, etten puhu välikohtauksesta koskaan kenellekään. Mentiin makuuhuoneeseen ja huomasin hänen jättävän puhelimeni sängyn reunalle. Otin puhelimen siitä ja juoksin ulos niin nopeasti kun jaloistani pääsin. Soitin poliisit jotka hakivat hänet säilöön. Kun hän pääsi putkasta, tuli hän ryminällä ikkunasta läpi. Silloin piti taas juosta. Soitin vanhemmilleni ja äitini itki puhelimessa, he tulivat hakemaan minut ja tavarani pois. Mies pyyteli myöhemmin anteeksi ja minä sinisilmäinen typerys annoin anteeksi ja yritettiin vielä kerran. Minulla oli tällöin jo oma uusi asunto. Lähes sama kuvio toistui, ei tosin veitsen kanssa. Siinä vaiheessa lopetin suhteen. Tämän jälkeen oli satunnaisia suhteita, ei mitään kovin vakavaa. Miten olisin siinä tilassa voinutkaan. Mieleni järkkyi ja päihteet olivat pääasia. Kaveripiirini koostui edelleen kaikenmaailman sekopäistä. Olin usein poliisien kanssa tekemisissä. Aina oli jollakin kaverilla haku päällä, itsekin vietin pari yötä putkassa. Vedettiin lähes kaikkea, mitä käsiimme saatiin. Ensimmäisenä pillerimuodossa, viinan kanssa mm. tramalia ja rivatrilia. Niin paljon, että pää meni totaalisen tilttiin. Pian vedettiin nokkaan amfetamiinia taloyhtiön kellarissa. Tästä minulle tuli kauhean skitso olo, sydän hakkasi ja hiki virtasi. Olin varma, että kuolen. Pilveä meni myös jokaikinen päivä. Poliisit olivat usein ovella ja kaikilla skitso olo, jota sitten korjailtiin "parhaamme" mukaan.

Velanperintää veret lentäen


Olen nähnyt monet huumevelkojen perimiset. Ehkä pahimpana muistuu mieleen, kun mentiin erään miehen luo kahden isomman linnakundin kanssa. He ottivat esille viidakkoveitsen ja kyselivät rahoja. Kun niitä ei kuulunut, alkoi veriteko joka ei ollut kaunista katseltavaa eikä kuultavaa. Mies kiljui ja rääkyi, veri lensi. Tiesin, että puukottaja on istunut tapoista aiemminkin. Toinen mies käänsi pääni pois, ettei tekisi niin pahaa. Pyysin lopettamaan, mutta se ei tietenkään auttanut. Tämä uhri pääsi sitten livahtamaan avoinna olevasta ikkunasta karkuun veri valuen. Verijäljet menivät tielle, mies oli ilmeisesti yrittänyt läheiselle abc:lle. Mies selvisi hengissä, vaikka iskut menivät hyvin läheltä aorttaa. Pahoinpitelyjuttuja oli hyvin monta, ei niinkään minun toimesta, mutta paljon on tullut nähtyä tai koettua. Olen kyllä itsekin sortunut väkivaltaan sekopäissäni, mutta vain pienissä määrin.

Sekava elämä jatkuu


Aika vaan kului samoilla poluilla... Kulutetettiin aikaa aina jonkun narkomaanin/alkoholistin kämpillä. Kerran kun olin humalassa, minut raiskattiin väkivaltaisesti. Jälkiseurauksia ei onneksi tullut, muuten kuin henkisesti ja muutama mustelma. Kerran melkein poltin vuokra-asuntoni, palohälytin oli soinut ties miten pitkään ja ilmeisesti naapurit soittaneet paloasemalle. Jatkoin vain uniani kun palomiehet kävelivät sisälle. Höpisin jotain, ettei paljon kiinnosta. Vaikka kämppä täynnä savua... Kävin jotain nuorten syrjäytyneiden kurssiakin jonkin aikaa, mutta siinäpä se. Olin jossain vaiheessa hyvin masentunut ja jopa psykoottinen. Näin usein harhoja, mm. viikatemies käveli ympäri sänkyäni, pitkähiuksinen kasvoton mies nostaa minut ylös sängystä sanoen "kenenkään ei ole hyvä olla yksin", johon vielä vastaan ja nousen hänen mukanaan. Näin ja kuulin erittäin pelottavia asioita. Akuuttityöryhmä kävi luonani, silloin kun avasin oven. Mutta olin lähes aina krapulassa tai humalassa, lasinsirpaleiden päällä. He yrittivät saada minua paiholan sairaalaan, mutten suostunut vaan auoin heille päätäni ja ajoin heidät aina pois. Jossain vaiheessa tutustuin syrjäytyneiden kurssilla erääseen naiseen, joka oli raitis. Hän tuli käymään luonani, kun nojasin kaapin oveen ja itkin. Hän sanoi, että nyt täytyy lähteä. Lähdettiin yhdessä päivystykseen ja siitä suljetulle. Olin siellä n. kuukauden, ja tänäkin aikana karkasin kerran ulkoiluluvan saatuani ryyppäämään. Yön ja aamun vietin paiholan putkassa. Olin vielä jonkin aikaa paiholassa, kunnes sanoin haluavani jutella lääkärin kanssa. Halusin kotiin. Lääkäri ei ollut ollenkaan samaa mieltä kotiuttamisesta, mutta sain puhuttua hänet puolelleni. Tätä ennen olin tutustunut samalla osastolla olleeseen mieheen, joka oli metadonikorvaushoidossa. Sovittiin, että kun hän kotiutuu muutaman päivän päästä, lähden hänen luokseen. Vaihdettiin numerot ja lähdinkin sitten hänen luokseen Nurmekseen. Olin päättänyt, etten koskaan kokeile suonensisäisiä. Mutta jälleen alkoholia juotuani päätin kokeilla. Eli vedettiin yhdessä metadonia hihaan. Ja tiedossa oli, ettei sitä missään nimessä pitäisi tehdä. Näin kului jokunen viikko, annokset kasvoivat. Jossakin vaiheessa alakerran narkomaani vetäsi minulle yliannostuksen, en saanut enää happea. Maailma pyöri päässäni ja pyysin saada ambulanssin paikalle. Tätä he eivät tietenkään soittaneet. Muistan syöneeni ruisleipää ja join vettä, yhtäkkiä oloni parani. Sanoin, että lopetan tämän páskan vetämisen ja suhteemme oli muutenkin syvältä. Itse halusin käydä baareissa, mutta toinen tahtoi vaan maata sängyssä ja pelata, odottaen aina seuraavaa annosta jonka hoitaja toi. Hän yritti saada minua jäämään sillä verukkeella, että saan metkua niin paljon kuin haluan. Sanoin, että olen mieluummin alkoholisti kuin narkomaani. Olin jonkun aikaa asunnoton ja nukuin linja-autoaseman vessassa. Pian vastaani käveli joku randomi narkomaanipoju, jonka kanssa jäin juttelemaan. Lähdettiin sitten hänen mummolaansa, jossa hän majaili. Siellä oli komeat puskat ja amfetamiinia jota vedettiin ja jälleen hihaan. Olin tietoinen, että hänellä oli hepatiitti c. Humalassa en välittänyt siitä, enkä välittänyt mistään muustakaan, koska olin hyvin masentunut tuolloin. Hieman aiemmin olin lääke- ja viinapäissäni lyönyt leipäveitsen kädestäni läpi, siis melkein läpi.. Verta tuli pulppuamalla ja se saatiin kuin ihmeen kaupalla parsittua kasaan. Joka tapauksessa lääkäri sanoi, että se oli parin millin päästä siitä, että käteni olisi jouduttu amputoimaan. No siitä selvisin tikeillä.

C-Hepatiitti tuli kylään


Sekoilujeni jälkeen päätin muuttaa johonkin. Hain kouluun toiselle paikkakunnalle, kaikki meni hyvin aluksi. Kunnes löysin miehen joka oli kova ottamaan viinaa. Taas mentiin... Tilattiin tavaraa velaksi ja luottotietoni menivät. Minulla oli jo aiemmin maksuhäiriömerkintä, mutta rakkaat vanhemmat pelastivat minut. Nyt ne menivät kertarytinällä, taas… Ja pahasti. Sain taas häädön asunnosta ja lopetin koulun. Pian tajusin mennä lääkäriin, sillä minulla oli järjetöntä kutinaa ympäri kehoa. Tiesin itse mistä on kyse. Minulla oli c-hepatiitti ja hoitaja sanoi, että kuolen siihen. Otin yliannostuksen lääkkeitä ja viinaa. Amppari kiidätti mut keskussairaalaan teholle. Voi olla, ettei kukaan usko, mutta muistan tästä ainoastaan sen, kun valkotakkiset pyörivät ympärilläni ja nousen kohti kattoa. Näen itseni yläilmoista vain kirkasta valoa ympärilläni. Selvisin tästä. Aamulla hoitaja kävi sanomassa, että psykiatri tulee juttusilleni jonkin ajan päästä. Revin kanyylin irti kädestäni ja kävelin vessaan hakemaan paperia, paperituppo kädessäni kävelin pois sairaalasta veri valuen pitkin käytäviä. Lähdin tietenkin juomaan, kuinkas muuten olisin taas selvinnyt?

Tämän jälkeen elelin vähän niin ja näin. En enää vetänyt aineita, kerran sirdaludia suoneen sammuen ammeeseen ja pilveä parisen kertaa. Alkoholia käytin kuitenkin hyvin runsaalla kädellä, päivittäin. Asuin kommuunissa nuorempien miesten "riesana". Vedin viinaa niin paljon, että sain alkoholikramppeja ja pahoja harhoja. Jouduin katkolle. Huoneessani tuolit kävelivät ja heräsin usein omaan huutooni. Saatoin nähdä pienen mustatukkaisen tytön vieressäni kori kädessä, joka sanoi käyneensä mustikassa. Katkolla kävin muistaakseni kolme kertaa.

Stoppi kaikelle - Päätin selvitä ja laittaa asiani kuntoon


Olin n. 23-24-vuotias kun aloin tulla järkiini. Elämäni on kuin sumua, en muista tarkalleen mitä tapahtui ja milloin. Lopetin sekoilun omasta halustani. Toki vanhemmat yrittivät auttaa minua monet kerrat itku silmässä, mutta olin nuori ja typerä. Aivan hukassa. Vanhempani arvelivat, etten elä kolmekymppiseksi. Oma halu muuttua, se puuttui. Vaihdoin paikkakuntaa, muutin vanhempieni luo, vaihdoin numeroni ja jätin entisen kaveripiirin taakseni. Ennen tätä olin kuitenkin tajunnut sairauteni vakavuuden ja hommasin itseni sisätautipolille. Sitouduin interferoni-ribaviriinihoitoon ja pääsin siihen hyvin nopeasti. Virusmääräni oli onneksi vähäinen ja genotyyppini lievin. Hoito tehosi hyvin ja ja sain jo lyhyen hoidon jälkeen puhelun lääkäriltä, joka onnitteli ja kertoi minun olevan puhdas. Olin onnellisempi kuin aikoihin ja ajattelin, ettei peli ehkä sittenkään ole vielä menetetty. Hakeuduin Joensuun mielenterveyskeskukseen, sillä vuosien päihteiden käyttö aiheutti minulle paniikkihäiriön ja ajattelin, että asioista on muutenkin parempi puhua jollekin. Sain lääkkeet paniikkihäiriöön ja ahdistuneisuuteen. Parantelin itseäni noin puoli vuotta vanhempieni luona, kävin lenkillä ja tuntui ihmeelliseltä nähdä keväinen luonto selvinpäin. Aurinko paistoi ja tuntui, että olen uudestisyntynyt. Säpsähtelin vieläkin herkästi, jos joku esimerkiksi juoksi ohitseni tai saunassa kiuas "sähähti" liian kovasti heittäessäni sinne löylyä. Menin työkokeiluun vuodeosastolle ja pidin kovasti siellä olosta. Olen aina ollut empaattinen ja huolehtivainen, se on todellinen minä. Työkokeilu meni hyvin ja päätin hakea kouluun, vaikka kouluja kammoksuinkin. Pääsin lähihoitajakouluun aikuispuolelle ja valmistuin hyvin arvosanoin 2015 keväällä, mielenterveys- ja päihdetyö osaamisena. Sain vakituisen työpaikan kodinomaisesta muistisairaiden hoitokodista. Pääsin myös velkajärjestelyyn. Minulla on ihana perhe, uudet kunnolliset ystävät ja poikaystävä. Unohtamatta ihanaa kissaani, jonka kanssa asustelen :) Olen nyt siis 28v ja tämä elämä on paljon ihanampaa, kun se päihteiden värittämä helvetti. Perheeni on onnellinen, kun ovat saaneet sen "vanhan" Tiinan* takaisin. En tunnistanut itseänikään silloin kun päihteiden kanssa sekoilin. Tuntuu, kuin olisin ollut jonkun demonin vallassa. En ollut oma itseni vaan ihmishirviö, joka ei ajatellut muita kuin itseään.

En haluaisi syyttää ketään, mutta haluan muistuttaa teitä, koulukiusaajat, mitä kaikkea voitte aiheuttaa toiselle. Se ei ole mitään ihan pientä alakuloa, mitä saatte aikaiseksi. Olen iloinen, että olen itse vielä elossa. Monet entiset kaverini eivät. Kun näin sinua, entinen kiusaajani, baarissa… Kysyin sinulta miksi kohtelit minua niin. Et osannut sanoa syytä, pahoittelit vain. Olit kuulemma vielä niin lapsi… Mutta niinhän me kaikki. Se on kai helpointa iskeä siihen herkimpään. Ehkä teit(te) minusta vahvemman, en tiedä... Selvisin, enkä anna enää kenenkään kyykyttää minua.


Lopuksi vielä kiitos Samille hyvästä blogista.

* Nimi muutettu

6.10.2016

Koulukiusaamisesta

Aihe lienee varsin ajankohtainen, kun koulut alkoi elokuussa. Tosin, tämä aihe on ajankohtainen tyyliin aina, koska sitä vaan tapahtuu jatkuvasti ja ihan vitusti liikaa. Mä ite olen ollut koulukiusaaja sekä koulukiusattu. Ja nimenomaan tuossa järjestyksessä.

Ala-asteella en vielä kiusannut ketään vaikka tappeluja oli varsinkin alkuvuosina, mutta ne oli vain myllyjä eikä niitä jääty vatvomaan. Välitunti turpaan ja jo seuraavalla välkällä potkittiin palloa samalla puolella. Niin se meni silloin.

Yläasteella sitten ei enää homma mennyt ihan niinkuin piti. Tosin kaikki kolme tuhlattua vuotta yläasteella oli enemmän ja vähemmän perseestä enkä saanut mitään järkevää aikaan. Pääsin sentään joka vuosi seuraavalle, mutta pääsin myös koulun ns mustaan kirjaan joka oli väriltään kirjaimellisesti musta ja se kirja oli paksu. Siihen pääsi kaikki pikku gangsterit jotka hölmöili kukin tyylillään. Itselle tämä aikaansaannos tuli siitä hyvästä, kun pieksin aika voimakkaasti erään vuotta alemmalla olleen koulukaverin. Mä kiusasin kyseistä tyyppiä jo aikaisemmin ja se päättyi sitten hyvin yksipuoliseksi tappeluksi. Vittuilua, tönimistä, nämä peruspaskat joka sitten eskaloitui myllyksi. Kiusasin yläasteella myös yhtä toista poikaa sekä erästä tyttöä. Jälkimmäistä en muistanut aikuisena enää, mutta tämä naiseksi kasvanut tyttö muisti. Sain kuulla kunniani eräänä viikonloppuisena yönä, kun tapasin hänet vuosia vuosia myöhemmin eräässä yökerhossa. Hän kertoi kuinka olin häntä kiusannut koko yläasteen ajan. Olin kuolla häpeästä, mutta pyysin anteeksi, monta kertaa ja tarkoitin sitä. Sanoin myös, että jos saisin sen ajan pois tai sitä muutettua, tekisin sen. Hänestä näki kuinka vaikea paikka se hänelle oli edelleen, yli 10 vuotta myöhemmin. En voinut sietää itseäni, mutta sain rauhan sielulleni, kun hän hyväksyi anteeksipyyntöni ja poistui näkövinkkelistä. Koskaan en häntä enää nähnyt ja nyt hän on poissa. Kuoli muutama vuosi sitten täysin yllättäen. Se koski minua sydämeen, koska olisin halunnut hänelle sanoa paljon muutakin kuin anteeksi. Ja yrittää hyvittää typeryyteni vaikka koulukiusaamisen kohteeksi joutuneen kohdalla se on jo myöhäistä suurimman osan kohdalla. Se jättää valtaisat jäljet ja se heijastaa aikuisikään monien kohdalla raadollisen voimakkaasti.

Tästä esimerkkinä toimin myös itse, mutta siskoni ja parhaan ystäväni kohdalla ne syvät arvet huomaa paljon paremmin. Valitettavasti. Heidän kohdalla koulukiusaaminen on ollut vakava asia ja kummankaan kohdalla koulu ei asiaan aikoinaan juurikaan puuttunut. Nyt molemmilla nousee häkellyttävän usein esille se, kuinka heitä kiusattiin. Siskoni on mua paljon nuorempi, lähes 12 vuotta ja hän on hyvin nuori siis, ehkä hänen kohdallaan ajan kanssa homma helpottuu, mutta ystäväni on saman ikäinen kuin itse ja edelleen toisinaan ne kiusaamisen tuomat tuskat nousee puheisiin. Siis lähes 20 vuotta sitten tapahtuneet asiat. Kaksikymmentä vuotta. Siskoni kohdalla koulukiusaaminen alkoi varhain ala-asteella, niin on hänenkin kohdalla tätä asiaa toisinaan puitu edelleen, yli 10v ensimmäisestä tapauksesta.

Siskoni viilteli itseään ja vain minä siitä tiesin meidän perheessä. Helppo piilottaa näkyvät arvet, kun pitää pitkähihaista paitaa. Siskoni sanoi silloin minulle, että tästä en saa puhua kenellekään, enkä minä puhunutkaan, paitsi nyt. Myös henkisen puolen arvet hän osasi piilotella meiltä muilta. Vain ajoittain siitä oli oikeasti puhetta, siskonikin kun on loistava näyttelijä ja osaa piilotella todelliset tunteet, ne rajutkin. Paskaahan se touhu oli ja itse kun olin liiankin hyvin perillä mitä koulussa tapahtuu ja mua suorastaan vitutti se koulun munattomuus asiassa. Asiat meni lopulta siihen, että mulla paloi pinna ja etsin pesäpallomailaa ja ajatuksena oli lähteä keskeyttämään koulupäivä siskoni luokan osalta. Näin jälkeen päin ihan hyvä, ettei se suunnitelma toteutunut. Siskoni kärsii edelleen siitä, että häntä kiusattiin peruskoulun lisäksi vielä amiksessa jossa homma meni vituiksi lopulta, koska siskoni paloi loppuun ja jätti ammattikoulun kesken.

Niinkuin minunkin kohdalla, myös ystäväni sotkeutui huumeisiin. Itseasiassa mua vuotta aikaisemmin, jo 16 vuotiaana ja yksi suurimmista syistä lienee ollut se, että yläasteella kiusattiin niin vitusti häntä. Mulla oli monia syitä siihen, että aloin käyttämään huumeita, mutta yksi mikä vaikutti oli se mun kohtaama koulukiusaaminen uudella paikkakunnalla. Voin siis puhua vain omista tunteista mitä silloin oli, koska ne on koettu. Mua ahdisti mennä kouluun, koska siellä odotti joka päivä se yksi ja sama kusipää jonka ainoa tehtävä tuntui olevan mun kiusaaminen. Olinhan pukeutumistyyliltäni hyvin erilainen mihin ehkä Joensuussa oli silloin 90-luvun lopussa totuttu. Hiphoppari lippis vinossa ja ketjuja kaulassa. Se taisi pistää silmään ja ärsyttää tätä yhtä mulkvistia. Harvoin olen toisen kuolemaa toivonut, mutta silloin kerran sitä toivoin. Meille tuli Karjalainen kotiin joka päivä ja yleensä sunnuntaisin oli kuolinilmoituksia alkupäässä lehteä. Tämä kiusaaja asui Joensuun lähellä, mutta ei Joensuussa ja sattuipa kerran silleen, että oli uutinen joka osui paikkakunnaltaan ja kuolleen nuoren iältään täysin tähän kiusaajaan. Tämä kuollut nuori mies oli ollut metsässä moottorisahaamassa ja häneen oli iskenyt salama joka johti kuolemaan. Uutinen oli alkuviikon päässä ja siitä hetkestä aina sunnuntaihin saakka lähes rukoilin, että tämä kuollut nuori olisi ollut tämä kiusaaja. Ei ollut. Se harmitti sillä tiesin samalla, että kiusaaminen jatkuu, kun koulut taas jatkuu syksyllä. Niinpä se jatkui ja jatkui taas mun ahdistus mennä kouluun pelkästään tämän takia kasvoi kasvamistaan. Oli siinä muutakin paskaa samalla, mutta sinne kouluun meneminen oli tuskaista. Kiusaaminen lopulta loppui tappeluun välkällä josta tuli myöhemmin poliisiasia ja hän joutui korvaamaan rikkoutuneen takkini. Mutta se loppui, mutta liian myöhään. Olin tuohon mennessä kuunnellut melkein jokapäiväistä vittuilua ja uhkailua pyöreästi 1,5 vuotta. Se jätti arvet vuosiksi, mutta olen siitä jo yli päässyt.

Se mitä haluan sanoa...

On se, että lopettakaa se koulussa toisten kiusaaminen niinkun nyt! Mä kärsin asiasta vuosia, ystäväni kärsinyt sen 20 vuotta, siskoni yli 10 vuotta ja myös minun kiusaamisen kohdalle ne ihmiset kärsi siitä vuosia. Ja kelatkaa kuinka moni jopa tappaa itsensä sen vuoksi? Se yksi lyönti, se vittuilu, se uhkailu ja kaikki ne mitkä sopii kiusaamisen raameihin, ne vittu jättää jäljet siihen ihmiseen! Ihmiset viiltelee itseään, miettivät aamusta iltaan itsemurhaa, masentuvat ja muuta mt-ongelmaa. Moni ei kestä ja heti kun tulee sauma, niin aletaan pelautua laittomien päihteiden kanssa. Viina ollut yleensä kuvioissa jo aikaisemmin. Monista tulee myöhemmin narkomaaneja ja kuinka moni narkomaani selviää siitä reissusta? Todella harva.

Ja te kiusaajat, miettikääpä sitä, että miltä sinusta tuntuisi olla ihan yksin, vailla kavereita ja nyhjöttää omassa pienessä ja pimeässä huoneessa päivät pitkät? Pystyisitkö vetää? Moni joutuu pystymään, mutta sä kiusaaja tuskit itse olisit valmis kestämään sitä. Siellä ne istuu sängyllä ja itkee veitsi kädessä kun sattuu niin saatanasti, niin sydämeen, sieluun kuin fyysisestikin. Sä kiusaaja tuskit pystyisit siihen? Tiedätkö mitä, ei ne kiusaamisen kohteeksi joutuneetkaan pysty, mutta niitten on pakko kestää vaikka koko vitun ajan sattuu. Mene hetki se kiusaamasi henkilön kenkiin ja tallaa kilometri. Saatat voida pahoin ja saatat jopa järkiintyä ja lopettaa sen kiusaamisen.

Ja sitä paitsi, kiusaaminen on rikos johon sisältyy monia rikosnimikkeitä. Siitä se ura pikkurikollisena sitten lähtee, kun "pääsee" yläasteella kyttämaijaan jolla leveillä sitten näille muille mulkuille. Huom :sarcasm

Kenenkään ei ole pakko sietää kiusaamista, ei etenkään sinun!

Kuvahaun tulos haulle poliisi koulukiusaaminen on rikos
Kuva: yle.fi

2.10.2016

Sairaan ruma maailma

Twitteristä saa toisinaan aivan loistavia aiheen tynkiä, ihan pelkistä hashtageistakin. No tuo otsikko on mun oma hashtag aiheeseen, jonka selostajalegenda Kaj Kunnas twiittasi. Hän twiittasi tuosta Filippiinien, ilmeisesti täysin seonneesta presidentti Duterten ilmoituksesta tappaa kaikki maansa noin 3 miljoonaa huumeiden käyttäjää... Tuo vetää hiljaiseksi, todella hiljaiseksi.

Rupesin funtsimaan, että näinkö vitun sairaaksi meno maapallolla on mennyt, että pitää riippuvuustaudista kärsiviä tappaa...? Ei millään vaikka hoitoon? Toki tässä luultavasti lasketaan kuluja ja tappaminen todettu halvimmaksi vaihtoehdoksi. Vaihtoehdoksi, mitä ei pitäisi edes olla olemassa. Ei ikinä edes mielessä. Mutta näin vaan on.

Kysyn vaan, mistä lähtien ihmishengen arvo muuttunut näin arvottomaksi? Toki tilanne tuolla ei meihin täällä vaikuta juuri millään lailla, mutta ihan vaan yleisesti näitä, kun miettii, niin ei vaan riitä äly tätä käsittämään. Tuohon nähden meillä on huumelaki aika mallillaan, vaikka nykyisestä huumelaista on aika jo ajanut ohi aikoja sitten.

Sitten eräs twiittasi kuinka saa olla todella alkoholisoitunut, että siihen puututaan, mutta annapas olla, kun menet spliffin polttamaan tai vetämään viivat nokkaan. Olet heti rikollinen, yhteiskuntakelvoton roisto, narkomaani ja syrjäytynyt rassukka, johon yhteiskunta ei tahdo millään tarjota ojentavaa kättään. Kyllähän osassa paikkakunnista saa Suomessa hyvin hoitoa, mutta näitä on vähän sillä jonot on isot ja osaamista ja rahaa vähän. Lähes jokaiselta joka on käynyt tai on menossa hoitoon, saan kuulla kuinka vaikeaa on päästä, juuri edellä mainittujen asioiden takia. Korvaushoidot toimii vissiin ihan hyvin, mutta tuossa olisi hyvä ehkä panostaa vielä siihen, että siellä mistä subut käydään, voisi vaihtaa kuulumisia tai muuten oleskella eikä kasipallot sulatukseen ja näkemiin. Olen kuitenkin kuullut, että täällä meillä päin täällä susirajalla panostetaan tuohon ja tiedä vaikka, jos aikanaan nimeltä mainitsematon mesta on se kaikista paras Suomessa ;) Potentiaalia siihen on ainakin, rutkasti.

No joka tapauksessa tämän kirjoituksen pointti on se, mitä tuo otsikko tarkoittaa. Nykyään ihmiset aletaan laskemaan eurot ja dollarit etusijalla eikä panosteta ihmisenä ihmiselle metodiin, joka on eittämättä kaikista paras tapa hoitaa asiakaspalvelua, alalla kuin alalla. Kysykää vaikka kentällä olijoilta, tavallisilta ihmisiltä, kuluttajilta. Ei kukaan tavan kansalainen halua, että meitä mietitään paljonko me tuotetaan pukuherroille ja paljonko meistä tulee kuluja ja käytännössä sen mukaan meitä kohdellaan. Jokainen haluaa inhimillistä kohtelua eikä lokerointia.

Maailma on muuttunut rumaksi, sairaaksi, jossa intressit yhteiskunnan silmistä katsottuna on kaukana, kaukana siitä, mitä me kansalaiset halutaan. Oikeasti ei tarttee polttaa kuin yhden savut kukkaa ja sä oot täysin toivoton retku, mutta kaksin käsin viinan juontia ja humalassa sekoilua katsellaan monesti ihan liian kauan. Tämäkin lähinnä tuli mieleen näin isosti, koska fb:ssä kiertää kuva sievästä nuoresta naisesta joka on kohdannut karmivaa perheväkivaltaa ja hänen naama paskaksi hakattu kuvansa leviää kulovalkean tavoin Facebookissa. Tuossakin tapauksessa mies on juonut alkoholia reippaasti pidemmän aikaa ja pikku hiljaa tullut väkivalta ja manipulointi kuvioihin. En voi sietää moista. Joka kerta, kun näitä juttuja tulee silmien eteen, en voi olla palaamatta omaan paskuuteen ja vuoteen 2008 ja siihen, mitä itse tein silloiselle avopuolisolle. No siitä on oma kirjoitus julkaistu aikoja sitten, eikä siitä tämän enempää.

Tämä on vain minun mielipide, mutta tuossa asetelmassa viina vs. muut päihteet, pitäisi molemmissa mennä vähän vastaan toisia. Eli ei ihan niin tiukkaan tuomittaisi heti täyspaskaksi jos huumeita käyttää, annetaan ihmisille mahdollisuus parantaa tapansa ja kuntouttaa se. Niin minullekin annettiin ja ei tuo lopputulos mun kohdalla nyt niin huono ollut. Viinan kohdalla taas pitäisi siihen puuttua heti, kun alkaa oireilua tms olla ilmassa. Miten paljon lähinnä naiset kohtaa perheväkivaltaa, koska ukko juo ja pieksää kännissä puolisonsa. Tai jos on yksinäinen ihminen jolla viina karannut lapasesta ja aamut alkaa huikalla tai kahdella, niin näihin pitäisi puuttua ajoissa. Ei pitäisi laskea tilannetta siihen, että ihminen on rauniona viinan vuoksi. Se on melko myöhäistä siinä vaiheessa, kun jotakin todella vakavaa tapahtuu.

Sairaan ruma maailma saadaan sairaan kauniiksi maailmaksi vain siten, että meistä jokainen on valmis muuttumaan. Ei voi odottaa muutosta jos ei itse ole valmis muuttumaan.

Mikään kun ei tapahdu itsestään, vaan kaikki lähtee sinusta itsestä.