Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

8.8.2016

Uusioperhe - Kuvio, mistä en tiennyt mitään

Tammikuussa 2011 päätin lopettaa huumeet. Tein sen karuimmalla mahdollisella tavalla - lopetin ne seinään. Siinä sitten kierin tuskassa, niin henkisessä kuin fyysisessäkin kivussa vuoteen 2013 saakka, oikeastaan vappu viikolle asti.

Olin ollut tuohon saakka yli 2 vuotta yksin, vailla mitään parisuhdetta. Ainoa toive oli, että kun jonain päivänä olen ehjempi kuin ikinä aikaisemmin, tapaisin silloin jonkun ihanan naisen. Ja niinhän siinä kävikin - loppukesästä 2013 olin ensimmäistä kertaa melkein kosketuksessa toista sukupuolta olevan kanssa. Okei, mä myin sille jonkun lasten DVD:n facebook-ryhmän kautta. Ja sen samaisen facebook-ryhmän tutustuin enemmän tähän leffan ostajaan. Hänen aloitteestaan aloimme tutustua ja koko hommahan lähti sillä kysymyksellä, että "sie et varmaan minnuu muista, mutta meitä yhdistää yksi asia". Tuo viesti tuli sinne kaikkien luettavaksi, olisiko ollut palaute osiossa. Hieman olin ihmeissäni ja stalkkasin hänen fb profiiliaan. No kuvat mitkä oli nähtävissä ei auttanut. En tunnistanut millään, jokin pieni "jostain tuo on tuttu" oli kuitenkin syvällä aivojen takana. Se pieni tunne, että joskus ehkä olen hänet nähnyt. Avasin pelin laittamalla yksityisviestiä. Arvuuttelin, että olisiko mahdollisesti se Nurmes mikä meitä yhdistää? Ja samantien osuma. Sehän se. Sinällään ei yllättänyt, koska jostain kumman syystä lähes jokainen joka sanoo, että meitä yhdistää jokin asia; se on aina Nurmes. Niinhän se menee, että sä voit lähteä Nurmeksesta, mutta Nurmes ei lähde koskaan sinusta.

Me oltiin kuulemma koulukavereita yläasteelta. Rinnakkaisluokalla oltiin ja oltiin samoissa kuvistunneilla. Enhän mä häntä sieltä muistanut oikeastaan ollenkaan, mutta "jostakin" syystä minä olin jäänyt hänen mieleen. Johtuen osin siitäkin, että mun kaveriporukassa oli muutama ääliö jotka häntä oli kiusannut. Hätäännyinkin silloin fb viesteissä, että "enhän mä vaan ollut mukana kiusaamassa". Huh, en ollut. Olin kuulemma sen porukan fiksuin - se joka oli taustalla eikä osallistunut siihen kiusaamisen. "Mikä helpotus!"

No jotenkin se siinä 2013 alkoi homma syventymään. Aistin, että jotakin tässä on, koska oltiin laitettu oikeasti tuhansia viestejä fb:ssä. Jopa minä, joka aina on ihan kujalla jos joku koittaa iskeä tms, tajusin, että tässä on nyt jotakin. Vedin jarrut kiinni. Tämä nainen joka oli livahtanut mun sydämeen pienoisesti, mutta silleen kivasti, oli naimisissa ja sillä oli perhe siellä. Kaksi lasta ja silleen. En halunnut olla se avioliiton ja perheen rikkoja ja siksipä jarrutin. "Ei tää voi mennä näin, ei vaan voi mennä"- ajattelin. Mutta sitten, kuin kohtalon oikusta, tapahtui jotain mitä ei voinut enää estää.

Joulukuisena aamuna duunipaikalla sähläsin luurilla junalippuja Nurmekseen jouluksi. Mun piti ostaa lippu lauantaille, koska perjantaina oli vielä työpäivä. Kerroin tästä muuten tälle naiselle ja hän siihen sitten "mekin ollaan menossa just silloin muksujen kanssa Nurmekseen. Olisit päässyt kyydissä." No ei voi mitään, lippu ostettu ja menen junalla. Mutta enpä menekään. Sillä viikolla, kun se lähtö oli käsillä, olisiko ollut keskiviikko, kun tajusin ostaneeni lipun perjantaille. "Voi vittu!" oli eka mikä mielessä kävi. Pikku rahoilla "pelatessa" ei ollut parinkympin lippuihin oikein koko aikaa varaa ja niinpä katastrofi oli läsnä. Lippu nopeasti toriin myyntiin, puoleen hintaan normaalista, että edes jotain saisin takaisin. Ja samalla laitoin viestiä tälle naiselle, että "vieläkö kyytiin mahtuu? Kun kävi näin...". No mahtuihan siihen ja niinpä sovittiin, että hän hakee minut lauantai aamuna ja lähdetään Nurmesta kohti.

Tässä kohtaa ei enää mikään estänyt eikä jarruttanut. Homma syveni nopeasti ja selkeästi. Jäin vielä uudeksi vuodeksi Nurmekseen ja sydän hakkasi verisuonten kanssa kilpaa koko tuon reilun viikon. Siinä välissä tämä nainen tuli asiakseen Nurmekseen uudelleen. Mulla oli täysin maha kuralla, ilmeisesti jännityksestä, olinhan tässä vaiheessa ollut jo 3 vuotta yksinäni ja nyt sitten olisi niinkun juttua ja silleen. No me ajeltiin. Tupakan poltto oli joka kerta jännä tilanne, koska ei tiennyt miten mahan siihen reagoisi. Olisihan se tietysti mieleenpainuvat treffit, kun äijä pieraisee paskat punttiin kesken kädestä pitämisen :D No jäin mieleen toisella tapaa - ja se oli minua, sitä Samia joka on taas ollut kadoksissa koko tämän vuoden. Siinä ajellessa mentiin sitten jonnekin levähdyspaikalle ihmettelemään. Olin vaikeuksissa omien tunteiden kanssa ja sen, että mitä ihmettä tässä pitää tehdä seuraavaksi jne. Tiedättekö, vähän kuin teinirakkauden kynnyksellä sellaista ihme häröilyä. No mä sain jotenkin änkytettyä jotakin ja suusta pääsi "haluut sä pöpöjä?" Tuolla tarkoitin ,että jos pussattaisiin ja mulla kun maha kuralla, niin...? :)

Uusioperhe

Me & My familia Kuva: oma arkisto

Tuleva emäntä muutti nopeasti kotoaan pois ja sai hankittua jo helmikuun alusta oman asunnon Joensuusta. Hän halusi, että lapset jäisi isälleen, ettei tulisi isoja muutoksia kerralla ja, ettei koulut vaihtuisi kesken lukuvuoden jne. Nämä lapset siis tapasin jo tuolloin joulun alla, mutta se varsinainen ensimmäinen tapaaminen taisi tulla maaliskuussa. Jälleen jännä paikka ja sitä se oli lapsillekin. Puoli tuntia kaamea hiljaisuus ja paine ja sitten se homma laukesi ja meni rennoksi. No toukokuussa jo muutettiin sitten saman katon alle. Siinä asuttiin vuosi ja emännän isommat lapset kävi meillä kolme viikonloppua kuukaudessa. Sain totutella isäpuolen ja aikuisen rooliin - niihin rooleihin mistä kummastakaan ei ollut kokemusta ollenkaan. Mutta se totuttelu tapahtui minun kannalta onneksi pehmeästi ja hissukseen. Kun avopuoliso tuli raskaaksi, me muutettiin tänne nykyiseen asuntoon ennen mun esikoisen syntymää, eli kesäkuu 2015 lähtien tässä ollaan oltu. Tultiin tähän siksikin, että isommat lapset ovat lähempänä ja saadaan vuoroviikkosysteemi päälle. Avopuolisolla, kun oli karmea ikävä tuon reilun vuoden lapsistaan ja siksipä tultiin lähemmäksi + omalla esikoisella olisi hyvät puitteet kehittyä tämmöisessä omakotitalossa. Että olisi ne lähtökohdat elämään samat kuin mitä itsellänikin oli. No tässä ollaan nyt aika tarkalleen vuosi vedetty tätä vuoroviikkosysteemiä. Se on koettu toimivaksi ja hyväksi, ainakin meidän puolelta. Mutta se mun tottuminen tähän kaikkeen. Siinä sitä onkin ollut.

Kun ajattelee asiaa silleen, että 1,5 vuodessa täydellisestä erakosta ja yksinäisestä sudesta, jostain 32 neliömetrin yksiöstä, tuli kolmen lapsen huushollia pystyssä pitävä aikuinen, isä ja isäpuoli, se vanhempi. Siinä sitä olikin. Tämä kaikki tuli kuitenkin lähtökohdat huomioon ottaen todella nopeasti eteen. Ja voin sanoa, ei ole aina helppoa ollut. Ei todellakaan. En ollut koskaan ennen tätä kaikkea edes se aikuinen. Olin hulttio, se tuhlaajapoika joka ei ottanut vastuuta mistään. Se kapinallinen joka ei hyväksy ollenkaan sitä, että joku hallitsee minua tai sitä mitä mun pitää tehdä tai teen. Tai edes yrittää. Tätä kapinahenkeä on edelleen esille, isosti välillä. Ja nyt sitten yhtäkkiä pitikin ottaa vastuuta A) omasta elämästä ja B) muiden elämästä saman katon alla. Että homma pyörisi. Tätä kun mietin tässä kirjoittaessa, niin tulee väkisin mieleen, että aika ison palan sain purtavaksi. Lähtökohdat koko kuvioon minun osalta oli erittäin kehnot. Siihen nähden olen mielestäni vetänyt paikoittain ihan hyvinkin, mutta jos kohta 34 vuotiaana on ollut aikuinen ja isäpuoli 2 vuotta ja isä vajaan vuoden, niin voinee puhua oikeasti kunnon tuhlaajapojasta.

Voinee siis todeta, että hyppäsin tammikuussa 2014 tuntemattomaan. Sellaiseen elämään mistä mulla eu ollut mitään käryä. Kaikki oli uutta ja se kaikki uusi vaati opiskelua. Että sisäisti ne asiat ja jutut. Sitä teen edelleen, toisaalta elämä on aina opiskelua joten eipä tämä siitä eroa. Sinällään hyppy tuntemattomaan on ollut mulle ennenkin tuttua ja koska tykkään jännityksestä ja riskien ottamisesta, olihan tämä kaikki kiehtovaa. En vain tiennyt, että se on 247 vääntämistä ja, että aikuisena, vanhempana oleminen on tätä. No nyt alan tietää. Alan myös tietää, tai oikeastaan tajuta ja sisäistää, että tuo nainen tuolla ei ole lähdössä yhtään minnekään. Ei vaikka kuinka temppuilisin. Olen sitä nimittäin alitajunnaisesti tehnyt lukuisia kertoja. Tämä johtunee jostain traumatilasta, hylätyksi tulemisesta. Sitä kun elämä on ollut aikaisemmin. Onhan  tämä elämä viime vuosina, etenkin viimeisen vuoden aikana, ollut erittäin raskasta. Ja väsyttävää. Mä oon välillä ihan loppu kaikkeen. Se jatkuva väsymys vaikka tuntimääräisesti nukun ihan hyvin ja vielä uniapnea laitteella, niin ihan laadukkaitakin se uni pitäisi olla. Mutta se väsymys, se tietää mulla ainakin kierroksia päässä, hermot menee pienestäkin eikä epäonnistumisia saisi tulla. Raskasta on ollut ja tottumista ihan uuteen elämään. Vaikka muutokset onkin olleet lähinnä kivoja ja elämässä kehittynyt ihan hulluna, on ne muutoksia ja se toisinaan tulee kiukkuna ulos. Miksi, niin en tiedä. Jotakin mä kapinoin ja puran sitä traumaa ja pahaa oloa väärin ulos. Ja olen myös tämän vuoden aikana huomannut, ettei mua todellakaan ole luotu pienempään kylään/kaupunkiin. Pää ei kestä paskan puhumista selän takana. Joskus kestää, joskus ei. Mutta huonoa on tehnyt ja henkinen vointi on laskenut dramaattisesti kohti ns lähtökuoppia. Siksikin on muutoksia luvassa...

Mulla on haaveita. Sellaisia mistä puhuin ensimmäistä kertaa jo 8 vuotta sitten. Mutta mä en uskaltanut silloin. Nyt tuntuisi siltä, että nyt uskaltaisin. Ennen kaikkea siksi, ettei mun tarttee unelmaani kohti mennä yksin vaan se on myös yhteinen unelma. Aika näyttää, nopeastikin jopa, uskaltaako kurottaa unelmia kohti ja tarttua siihen. Se ainakin houkuttelee nyt suuresti. Silleen kihelmöi, hyvällä tavalla ja kutkuttaa suuresti. No jää nähtäväksi, mutta näillä fiiliksillä se tuntuisi niin mahtavalta, Kerron unelmani nimen sitten, kun sen aika on. Sitten, kun mikään ei ole esteenä sille eikä mikään jarruta sitä. En nimittäin kehtaa ennakkoon kertoa mitään, koska silloin on tapana ollut, että kaikki menee perseelleen jos etukäteen hehkuttaa tai muuta.

Tulihan se sieltä! (Yli viikon lukko auki!)