Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

25.8.2016

Lukijalta: Kahdeksan

Olen ihminen jota on aina koko elämän ajan kehuttu kirjoitustaidoista, mutten itse ole koskaan kokenut olevani sen kummoisempi kirjoittaja kuin kukaan muukaan ympärillä oleva ”tavis”. Olen kirjoittanut lyriikoita elämäni aikana useampaankin taustaan ja jopa säveltänyt omaa musiikkia, jonka nyt vasta koen varsin upeaksi taiteeksi, kun minulla on niin vaikea olla tässä tilassa jossa nyt olen. Täytyy osata sanoa : ”Minä osaan!” mut emmä sitä tollai osaa sanoa tai oo oppinut, joten sanonpa sen suoraan mukisematta miten mä sen sanon: ”Olen ihan vitun lahjakas tyyppi!!” Huh helpotus, nyt se on sanottu… Elämässäni on asioita, paljon asioita joita en ennen huomannut… Rakkaus, rakkaus ja rakkaus joka on ympärilläni jatkuvasti, mutten ole koskaan osannut nähdä sitä kuin sisaruksien välisenä ja vanhempien tuomana läheisyyden tunteena, kun olen perheen nuorimmainen: ”Se herkkis”, kuten toiseksi vanhempi siskoni minusta ilmaisee ja usein halaa, kun näkee, ettei kaikki ole hyvin. Vanhin siskoni on minulle erittäin rakas ihminen, eikä hän koskaan ollut ennen tähän pisteeseen joutumistani näkemään minussa näin suunnatonta raivoa jonka purin huutamalla. Ne sanat… Ne sanat kaikuu päässä edelleen mitä hän minulle sanoi silmistä kyyneleet vuotaen: ”Pelottavaa”… Ja toiseksi vanhimman siskon sanat: ”anteeksi mitä mä sanoin lääkkeistä sulle joskus”.

Synnyin erittäin pieneen kaupunkiin, jossa on noin 10 000 ihmistä vain ja kaupungin jakaa kahtia iso silta ja on tunnettu eräästä suuresta vesitornistaan. En voi sanoa muistavani lapsuudesta paljoakaan, mutta sen, että olin erittäin vilkas ja kaikkien kanssa toimeentuleva pieni mies, joka osasi pitää kyllä puolensa ja jos jäi kakkoseksi, niin juoksi äidin helmoihin itkemään pahaa oloaan ja äiti kyllä aina ymmärsi ja lohdutteli. Sitä lohtua jota sain, ei voi sanoin kuvailla... Se lohtu on edelleen läsnä, mutta se on muuttanut muotoaan, kun olen kasvanut aikuiseksi ja asun omassa asunnossa.

Yksi hatarimmista muistikuvista on, kun olin ehkä noin 4-vuotias ja olin äitini kanssa uimarannalla ja taisi sisaret ja isäkin siellä olla. Äiti aina huusi meille lapsille, että ”uimaan ette mene yksin”, eikä koskaan kyllä niin tehtykään, vaan kuunneltiin äitiä, koska äidin sana oli laki (ainakin minulle).

Kävelin äidin kanssa käsikädessä uimarannalla ja olimme menossa hieman syvemmälle, jotta voisin opetella uimaan, mutta sitten tapahtui jotain joka on painautunut mieleeni. Jota en unohda kuitenkaan ikinä, vaikka muistikuva onkin hatara: Muistikuvassa äitini päästää hetkeksi kädestäni epähuomiossa irti ja minä satuin olemaan merilevää ympäröivän kiven päällä, jossa menetän tasapainon ja luulen hukkuvani. Nielen vettä suuhuni ja olen pakokauhun vallassa. Hetken kuluttua äitini huomaa tapahtuman ja nostaa minut äkkiä syliin ja siltä päivältä uinnit olivatkin siinä ja minä itkuisena pääsen pyyhkeillä kuivailemaan itseäni ja poistumme metsän halki takaisin kotiin.

Elämäni alkoi kasaantua pikkuhiljaa ja olin noin 3 lukuvuoteen saakka varsin lahjakas opiskelija, keskiarvoni oli todella hyvä ja tykkäsin toden teolla koulunkäynnistä. Kokeet suoritin loistavilla arvosanoilla ja koin koulun itseasiassa olevan melko helppoa. Tilanteeseen astui kuitenkin uudet tuulet, kun luokallemme saapui siinä 3-4 luokalla poika toisesta kaupungista, jolla oli kotonaan ollut todella vaikeat oltavat. Hänet siirrettiin meidän luokalle toisesta kaupungista. Hänen ensimmäiset sanat opettajalle olivat ”haista paska”, kun opettaja kysyi kuulumisia. Hän oli kieltämättä hieman erikoisen näköinen sälli ja joutui pian kokemaan pienen kaupungin kirouksen, eli kiusaamisen. Minulla oli jotenkin sellainen tunne kuitenkin asiasta sisimmässäni, että halusin olla hänen kaverinsa, mutten luokan painostuksesta johtuen uskaltanut ”lähestyä” häntä ystävänä. Hän taisteli ja taisteli vastaan, kun tätä tapahtui. Osasi pitää puolensa kyllä, mutta joutui usein naurun kohteeksi. Myös minun osalta, koska aloin olemaan erittäin helposti virran vietävissä. Kuten vanha sanonta kuuluukin: ”seura tekee kaltaisekseen” pitää tässä asiassa täysin paikkansa. Luokkamme oli erittäin tiivis näihin aikoihin asti, mutta siinä sitten pian tämän sällin saapuessa tunsin jonkin muuttuneen itsessäni, että luokassamme.

Vuodet vierivät ja aloin kokea itse olevani kiusatun sijalla ja myös tämä uusi oppilas oli kääntynyt minua vastaan saaden kavereita. Niin kuin vanha päiväkirjani eräs sivu sanookin: ”Petteri kiusasi minua, Sande kiusasi minua…” jne jne (nimet muutettu). Siltä minulta joskus tuntui.

Koulukiusaaminen on jättänyt kirjoittajaan syvät arvet. Kuva: www.mirror.co.uk


Kotona asiat olivat suhtkoht tasapainossa vielä siihen asti, kunnes siskot alkoivat tulemaan ylä-aste ikään. Toiseksi vanhimmainen siskoni kärähteli alkoholista ja tupakasta vähän väliä, kun vanhin sisko oli kuullut kaupungilla puhuttavan tällaisiä. Vanhin sisko yritti pitää tasapainoa yllä meistä nuorimmista sisaruksissa omalla tavallaan, enkä ollenkaan siitä häntä moiti, vaan hän koki sen velvollisuudekseen viedä asia vanhemmille asti. Kerran talutin toiseksi vanhimmaista siskoani nuorisotalolta kotiin, koska hän oli aivan hirveässä humalassa ollut ja päätynyt nukkumaan ulos. Silloin sen aikainen nuorisotyöntekijä sanoi minulle: ”pieni valkoinen valhe ei haittaa välttämättä”. Joten koin, etten todellakaan mene sanomaan asiasta vanhemmille ja koitan hiipiä siskoni kanssa hänen huoneeseen ja laittaa hänet nukkumaan. Koko tuon matkan kotia itkin, koska en ollut koskaan ennen nähnyt siskoani siinä kunnossa.

On yläasteen aika



Noin kahdeksannella luokalla aloin tupakoimaan ja kerran siitä kärähdin kouluaikana ja menin shokkiin, koska vanhemmat olivat siihen päivään saakka pitäneet sitä täysin mahdottomuutena, että kiltin luonteeni ansiosta olisin tupakoinut.

Ei mennyt kuin noin reilut puoli vuotta ja sain jo luvan polttaa kotona jouluaattona, kun äitini huomasi, että aloin olla hermostunut. Hän tokaisi ”nyt tulet parvekkeelle mukaan ja näytät , osaatko edes tupakoida”. Siitä päivästä lähtien olen tupakoinut avoimesti missä ikinä menenkin. Aluksi rehvastellen kavereille ja yritin herättää huomiota tupakoimisellani, mutta jälkeenpäin ajateltuna: ”Mitä nyt vittua?”.  Tupakka on pahe, jonka voisin tällä hetkellä sanoa olevan se, joka vie minut hautaan eikä mitkään muut päihteet joista kerron tekstin edetessä.

Kahdeksannen luokan edetessä loppua kohti, kokeilin ensimmäistä kertaa jo kannabista, mutten kokenut sitä mitenkään omanlaiseksi jutuksi, koska se ei vaan ”toiminut”. Olen erittäin onnellinen siitä, ettei toiminut, koska kynnys koukuttua hyvää oloa aiheuttaviin aineisiin omalla kohdalla on erittäin suuri. Joten silloin se vain jäi, enkä liioin koskaan miettinyt, että siitä voisi koitua minulle aivan oikeasti jossain elämäni vaiheessa ongelma ja pilvipäissään ”sivutuotteita” nauttien, kuten lääkkeitä silloin tällöin ja muita suonensisäisiä lukuunottamatta.

Aloin olemaan todella pahasti kiusattu ja oikeastaan kiusaajani nauroivat, kun saatoin kurittaa erästä poikaa koulun pihalla. Kuritin jopa niin pahasti, ettei tämä poika kerran tullut edes kouluun. Alkoi muodostua omat porukat jotka oikeasti voi luokitella näihin kategorioihin miten ne näin: ”high, medium, low” kuuluin mediumiin, joka vastaanotti paskaa ja sysäsi sitä alempaan. Jopa tämä sälli joka tuli ala-asteella luokkaamme, kuului näihin aikoihin medium porukkaan.

Me pidettiin oikeasti hyvin yhtä tän medium porukan kanssa, koettiin ensimmäiset yhteiset kännit jopa, mikä jälkeenpäin ei ollut jokaisen kohdalla niin hyvä juttu, koska muutama ajautui peruskoulun jälkeen noin 3-4 vuoden ryyppyputkeen, josta toinen oli 4 kertaa haimatulehduksen vuoksi henkihieverissä sairaalassa. Nämä kokemukset jättivät arvet tietysti itseeni enkä sitten nuoruusvuosien jälkeen pahemmin alkoholista pitänyt. Kerran join viikon putken ja olin todellakin niin paranoidisessa tilassa, että sanoin exäni asunnolla kissoilemme: ”olen tullut hulluksi jos te nyt puhutte minulle”.

En muista yhtäkään parisuhdetta jossa olisin ollut yhtä vakavissani kuin ensimmäisessä suhteessa, mutta arvet jotka olivat jääneet sisälleni, loi epävarmuuden itsestäni ja se pilasi suhteen täysin. Muija lähti parhaan ystäväni matkaan. Tottakai se tuntui hirveältä ja silloin koin elämässäni ensimmäisen kerran aivan suunnatonta masennusta ja vihaa. Sain puristettua itseni kuitenkin jotenkin kasaan tästä ja alkoholi alkoi piirtymään mukaan jälleen. Join lähes joka viikonloppu eri piireissä, se oli aivan mielettömän hienoa jotenkin vaikka jälkikäteen en mietikään asiaa tältä kannalta, koska vuosia myöhemmin alkoi sattumaan mitä surullisempia tapauksia humaltuneena itselleni ja muille.

Porttiteoria kohdallani (päihteet astuu kuvioihin)



Olin opiskellut kahta eri alaa ja molemmista jäi sellainen tunne, ettei ne oltu tehty minua varten todellakaan ja myöhemmin lopetin ne erinäisistä syistä. Ensimmäisellä opiskelu yritys kerralla koin jälleen olevani kiusattu ja ahdistuin joten lopetin. Arvet olivat taas auki. Pidin pitkän tauon opiskeluista ja sain töitä 17-vuotiaana, joka oli harvinaista siihen aikaan.
Työskentelin hyvällä palkalla, palkka juoksi 2 kertaa viikossa. Huono puoleni tuli esiin työmailla, koska isäni työskenteli samassa ja odotti minulta enemmän mihin kykenin.
En todellakaan syytä häntä siitä, etten menestynyt siellä, mutta suhteemme on aina ollut hieman kylmähkö, koska olen suoraansanottuna aina ollut mammanpoika, jonka ei tarvinnut kotona edes tiskikonetta tyhjentää, kun siskot hoitivat nämä kaikki askareet.

Asuin toisella paikkakunnalla ja aloin juhlia railakkaasti ravintoloissa todella paljon. Kantelin kotia mitä erilaisempia naisia petipuuhiin ja aamun hälvetessä ei ollutkaan enään mitään tunteita, koska en osannut näyttää niitä. En suorittanut loppuun tutkintoani kuitenkaan, se kaatui tämän juhlimisen ansiosta ja tuli lähtö armeijaan.

Armeijassa vietin 3 vuorokautta. Olin tukevahkossa kunnossa, enkä tuntenut oloani yhtään hyväksi, koska onhan se nyt suoraansanottuna ihmisen ”robotoimista”. Menin valittamaan selästäni, joka oli temppuillut, mutta syy siihen etten mennytkään, oli pääni sisällä. Koin paikan ahdistavana, erittäin ahdistavana. Tipahdin tyhjän päälle, en tiennyt mitä tekisin, joten ajauduin ottamaan yhteyttä vanhoihin luokkakavereihini. Elämään oli kuitenkin piirtynyt synkempi puoli. Päihteet, jotka olivat ennen alkoholi ja tupakka, olivat vaihtuneet päivittäiseen pössyttelyyn. Siihen päivään asti olin kuvitellut, että kannabis on hilpeyttä aiheuttava päihde, kuten esimerkiksi Bob Marleyn ulkonäkö antaa näyttää. Ja paskat! - Se oli älyämpärin nosto ja hatsi ja sohvalle makarooniks, kukaan puhumatta mitään ja hokien: ”vittu mä oon paskana”. Tää porukka oli ihan eri se mihin olin tottunut, aloin kroonistumaan tähän porukkaan ja hyvin nopeasti se pilven tuoma rauhoittava tunnetila olikin jo vuoden päällä, jolloin tapasin pitkästä aikaa exäni, ensimmäisen rakkauteni. Hän oli ajautunut näihin kuvioihin mukaan myös, mutta hänellä oli muutakin kuin pelkkä pössyttely: hän tykkäsi käydä klubeilla ekstaasin ja amfetamiinin voimin ”tamppaamassa” koko yön, aamutunneille saakka. Minulle se oli ihan uusi kokemus, mutten koskaan päässyt samaan tunnelmaan klubeilla ollessani kuin hän. Eikä se minua haitannut, vältin vain käymästä näissä tapahtumissa.

Luonteeni hajonneisuus alkoi näkyä humalatiloissa tässä uudelleen henkiinherätetyssä parisuhteessa agressiivisuutena ja kärttyisyytenä. Muutaman kerran tämä ex sai minulta avokämmenestä päin kasvoja, kun en osannut häntä lukea hänen ollessaan myös humalassa. Koin hänen ärsyttävän minua aina ja nalkuttavan pikkuasioista, vaikka näin ei ollut. Hän on aivan ihana luonne, mutta ollut myös virran vietävänä, päässen näistä ”kahleista” eroon ja työskentelee nykyään tietääkseni mielenterveyspuolella vapaaehtoisena tukihenkilönä. Päädyimme eroon ja pilven poltteluni jatkui samassa porukassa tajuamatta mitä tulevaisuus tuo minulle tullessaan. Sitä jatkui noin puolen vuoden verran, kunnes tapahtui tämä koko kelkan kääntävä juhlailta jossa olin dj:nä soittamassa pilvikavereilleni konemusiikkia.

Dramaattinen käänne



Olin aivan helvetin jännittynyt ja suunnitellut pitkään keikkaa ja biisejä settiini mitä tulisin kavereilleni esittämään. Setti alkoi ja aloitin sen huvittavalla avauksella ja kaikki nauroivat jotka olivat kuuntelemassa, minä tärisin vaivautunut hymy päällä ja annoin mennä. Kesken keikan tuli tämä kysymys eräältä kaveriltani: ”Haluutko lappui?” vastasin pienessä kaljapilvihiprakassa, että totta vitussa! Vastaus siihen kuului näin: ”No hyvä, käy tolta tyypiltä hakee, mä oon ne valmiiks maksanu sulle”. Menin ottamaan tipan suoraan kieleen pullosta, odottelin ja odottelin, ei vaikutusta puoleen tuntiin. Kävin pyytämässä lisää ja sitten maailma vaihtoi värejä, se oli sinertävä, koska meillä ei ollut discovaloja. En nähnyt muuta kuin kirkkaan sinisen ympäristön ja itseni tuijottamassa katonrajasta tanssivaa itseäni.

Hallusinaatiot voivat olla vaikka tämän näköisiä/oloisia. Kuva: wallpapercave.com


Tämä tajunnan laajenemistila pysyi päälläni noin viikon verran: Elin maailman päällisen helvetin. Oman käsitykseni mukaan olin niin shokissa siitä mitä näin, koska en pitänyt huumeista puhuttaessa tuommoisia näkyjä mahdollisina. En saanut unta tämän viikon aikana ja jouduin hoitoon, josta pääsin jälleen tolpilleni, mutta jatkoin hetkeä myöhemmin pilven käyttöä ja jätin lääkkeiden syömisen. En tehnyt sitä radikaalia päätöstä luopua sen kaltaisista ihmisistä ympärilläni jotka pilveä polttivat. Touhua jatkui varmaan vähän alta vuoden verran, kunnes päätin ottaa paussin…

Se paussi oli koitua kohtaloksi.

Päädyin unenomaiseen tilaan, jossa kaikki pelkoni katosivat. Heitin kaiken omaisuuteni mitä olin kantanut mukanani (Vaatteet, puhelin, tietokone, avaimet, lompakon jne) jokeen ja kävelin ulkopaikkakunnalla ystäväni lähellä olevalle sillalle. Ihmisiä käveli vastaan tirskuen naurusta ja jotkut katsoivat kauhuissaan, että mitä tapahtuu. Itse olin päättänyt lähteä, koska minua kiehtoi ajatus kuolemanjälkeisestä. 2 tyttöä muistan tästä tapahtumasta jotka yrittivät huudella minulle, että ”älä hyppää hei, ihan oikeesti” olin niin lämmön täytteisessä tilassa, että vastasin heille takaisin ”mä en kuuntele teitä” …… Ja hyppäsin.

Kuvituskuva. Kuva: www.albertogiuliani.com


Osuin sillan rakenteisiin kantapäät edellä ja pyörähdin joen vietäväksi. En muista pamausta, mutta vedessä tunsin lämmön, koska olin varma, että nyt tulee lähtö. No tuli se lähtö, mutta ambulanssilla sairaalaan. Kävin aivan uskomattoman pahan psykoosivaiheen läpi, en hallinnut kehoani, yritin sairaalassa murtuneilla jaloilla lähteä jopa kävelemään ja vietin öitä pakkopaidassa ja nenäruokinnassa paskantaen ja kusien vaippoihin. Olin täysin avuton...

Jossain määrin todellisuus iski, kun pääsin takaisin kotipaikkakunnalleni pitkien hoitojaksojen ja leikkauksien jälkeen. Masennuin omasta mielestäni vakavasti ja sain siihen lääkityksen. Oloni alkoi kohentumaan ja pian olikin jo kotiin paluun aika. Oli huojentavaa istahtaa takaisin omalle sängylleni, vaikka jalkani olivatkin todella kipeät. Otin kitaran käteen ja äitini siinä vaiheessa alkoi itkemään ja sanoi kyynelien läpi: ”Mä en uskonut koskaan saavani sua takaisin, niin epätoivoisena olin”. Vaikken olekaan puhunut äidistäni paljoa tässä kirjoitelmassani, on hän kuitenkin ollut minulle aina aivan uskomattoman suuri tuki ja turva johon olen voinut turvautua. Hän tuntee minut juurta jaksaen ja tällä hetkellä olevassani tilassa joudun läpikäymään tämän oikeastaan yksin, ilman hänen jatkuvaa holhousta, mutta sisälläni oleva usko siihen, että nyt kolmas kerta toden sanoo. Olen jälleen tilanteessa jossa olen juonut alkoholia ja poltellut kannabista satunnaisesti ja jättänyt lääkkeet.

Muista nämä sanat sinä lukija: Rakasta itseäsi, niin voit rakastaa muita, äläkä anna ulkopuolisten vaikuttaa elämääsi, olet vastuussa omasta itsestäsi ja se vastuu on kannettava huolella.

Haluan kiittää hyvää, ystäväkseni kokemaani kohtalotoveri-ihmistä siitä, että sain potkun perseeseen, että nyt on aika kirjoittaa teksti ylös, sitä kaunistelematta.

Kirjoittaja halusi pysyä nimettömänä

Ps. Kirjoittaja halusi vielä, että linkkaan hänelle itselleen erittäin tärkeän kappaleen tähän. Joten, tässäpä se: Zyce - Dreaming (Youtube)

_________________________________________________________

Bloginpitäjän sanat:

Myös minä koen tekstin kirjoittajan ystäväkseni, ihmiseksi, joka on kuin minä olin vuosia sitten; raunio, hajonnut peili, täysin pirstaleina ja elämä tuntui mahdottomalta. En ole kirjoittajaa koskaan tavannut f2f, mutta koen meillä olevan vahva ja lähes selittämätön sielujen yhteys, kuin oltaisiin sielunveljiä. Uskon kohtaloon ja uskon, että juuri se johdatteli meidät viestittelemään toisillemme. Se tapahtui aivan yllättäen tammikuussa 2015. Jaoin jonkin kirjoitukseni muistaakseni "edes yhtenä päivänä maailman tärkein ihminen" tai "aikuisen oikeesti -sydämellä" fb-ryhmään ja hän huomasi sen. Siitä alkoi yhteydenpito kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen välillä ja se yhteydenpito on jatkunut tähän päivään saakka.

Kirjoittajan elämä on ollut traumaattinen, joka meinasi päättyä aivan liian aikaisin. Onneksi hän selvisi ja vaikka karikoita on ollut senkin jälkeen elämässä, uskon hänen voittavan vielä vaikeudet ja saavan elämästä otteen. Mä jos joku sen tietää, että se on täysin mahdollista. Siksi(kin) siihen uskon niin lujaa. Hänessä on paljon potentiaalia, ehkä hän itsekään ei tiedä sitä kaikkea, mihin hänestä voikaan olla. Vähän sama kuin itsellä siis.

Kiitos, kun laitoit minulle tämän tarinan ja saan sen julkaista. Ja kiva, että olen sinuun sen verran pystynyt vaikuttamaan, että sait raavittua tekstin kasaan. Se helpotus olossa tuntunee jo ja kunhan tämä on julkaistu, uskoisin olosi helpottuvan entisestään. Mitä parhainta elämää sinulle ja toivottavasti joskus vielä näemmä ihan livenäkin :)