Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

29.8.2016

Siitä on pari viikkoa / kolme päivää, kun...

...Pelasin mitään kasinopelejä tai kolikkopelejä. Viimeisin siirto pelitilille (mikä on nyt kiinni pysyvästi) tapahtui 15.08.2016 aamuyöstä.

...Rakas Vili kissani jäi auton alle ja menehtyi. Tämä tapahtui 26.08.2016 ja seuraavana aamuna saatiin tästä tieto.

Pelaaminen


Olen siis nyt ollut pelaamatta näitä, suoraan sanoen vitun rahankeruupaskapelejä jo kaksi viikkoa. Se on alku. Niinkuin eräs kohtalotoveri sanoi fb:ssä sivuilla; jokainen pelaamaton päivä on peliriippuvaiselle voitettu päivä. Mulla ei ole näinä kahtena viikkona ollut toisaalta rahaakaan omalla tilillä ja mulla on käynyt siinä mielessä tuuri, että olen myynyt erilaisia tavaroita tms kyllä tuona aikana sadoilla euroilla, mutta ostajilla on ollut poikkeuksetta käytössä Nordea ja se pankki löytyy meiltä, mutta ei minulta. Ne rahat on siis menneet avopuolisoni tilille ja tätä olen salaa toivonutkin aina, kun joku tavara on mennyt kaupaksi. Seuraava todellinen koitin kivi on torstai, kun asumistuki tulee mun tilille. Tässä on funtsittu kaikenlaisia kikkoja sille päivälle, miten estää mahdollinen sortuminen. Yksi on ollut se, että mun kaikki avainlukulistat ja pankkikortit vie avopuoliso jo edellisenä päivänä. Nyt kun ei ole yhtään pelitiliä auki, niin en todellakaan muista pankkikorttini sitä numerosarjaa ulkoa ja näinpä en pysty siirtämään salassa rahaa pelitilille vaikka kortti olisi poikki. Nuo kasinopaskat, kun tallettaa kortit sinne sivuilleen eikä tarttee muistaa ulkoa kuin se turvanumero kortin takaa ja kappas, rahat siirretty kasinolle.

Toisaalta mulla on ollut koko tänä aikana fiilis, että nyt tämän saa haltuun ajan kanssa. Mutta koska en luota itseeni asian suhteen, on tehtävä ehkäiseviä asioita aina, kun rahaa on tulossa omalle tilille. Turhaa edes tehdä mahdolliseksi sitä, että pelaisin. Olen myös miettinyt ihan tosissani sitä, että voisko avopuolisoni ruveta mun edunvalvojaksi. Hän siis voisi hallinoida ihan kaikkea rahaliikennettä mikä mulle päin vyöryy. En halua kiusata ja härnätä itseäni yhtään, siksi varman päälle. Saisin vaikka aina omia rahoja omaan käyttöön, kun tarttee ostaa jotain, vaikkapa vaatteita tai muuta. Loput sitten yhteiseen hyvään, kuten tasavertaiseen vuokranmaksuun ja ruokaan. Me ollaan puhuttu myös avoimesti siitä, että onko avopuolisoni oikea ihminen siihen, koska osaan pyöritellä sen ympäri? Näin sanoi hän itsekin. Tavallaan sillä pointilla, että hän vähän pelkää sitä, että mä pyörittelen sen jotenkin ihmeellisesti aina ympäri ja saan huijattua omat rahani itselleni pelaamista varten. Vähän hullu lause, mutta niinhän siinä voi käydä. Toisaalta taas sikäli kun minulta vietäisiin kaikki kortit ja avainlukulistat ja ne on hyvässä jemmassa tai jotain, niin eipä niitä rahoja oikein voi käyttää salaa. Ja käryhän kävisi heti, kun emäntä tsekkaisi pankkitiliäni. Mutta enpä tuosta kiinni jäämisestä ennen ollut ainakaan kovinkaan kiinnostunut, silleen ihan sama saako tietää, koska se pelaaminen itsessään ohitti kaikki. Totta kai se aina tuntui pahalta, varsinkin jos sitä teki oikeasti salaa. Joka kerta kyllä olen tunnustanut, että taas vittu kävi näin ja siitä sitten paskana jonkin aikaa.

Mulle yksi isoimmista asioista on nyt pelaamisen suhteen ollut se, että mä sain kaksi erittäin tiukkaa ja painavaa kommenttia asiasta. Toinen tuli fb:ssä kohtalotoverilta, joka irti päässyt mm pelaamisesta ja toinen tuli tänne bloggerin puolelle. Molemmat kommentit sai minut oikeasti miettimään ja lopulta tajuamaan kupletin juonen = kasinoiden todellinen tarkoitus on vain kerätä ihmisiltä rahat, eikä niillä ole aikomustakaan antaa sinun voittaa. Toki ne, etenkin alussa, antaa niitä voittoja, mutta ne on laskeneet sen silleen, että se voittanut ihminen palaa takaisin ja pelaa kaikki voittamansa rahat ja sen päälle vielä muutkin rahat pankkitililtä. Ja tälleen ainakin minulle on käynyt joka ikinen kerta. Ja varmasti tuhansille muillekin ihmisille pelkästään Suomessa. Ja minä taisin nyt oikeasti tajuta sen, että ne rahat mitkä oon hävinnyt, en niitä koskaan saa pelaamalla takaisin. Päinvastoin ne vie vaan lisää ja lisää, kunnes on talot, vaimot ja autot pelattu ja hirttoköysi roikkuu katon rajassa.

Laitoin toissa viikolla tavoitteeksi ensin viikon, sitten kaksi ja sitten kuukausi ja sen jälkeen sitten jatketaan päivät, viikot ja kuukaudet kerrallaan. No nyt on jo kaksi ensimmäistä tavoitetta täynnä ja fiilis siitä hyvä. Päivä kerrallaan tässä mennään muutenkin, niin mennään jatkossakin, mutta uskon täysin, että kuukausi tulee kohta täyteen ja kohta on puoli vuotta jne. Tämä pitää nyt vaan pelata (!) varman päälle, ei pidä kiusata itseään millään rahoilla, niin tästä vielä hyvä tulee :)

Lepää rauhassa rakas ystäväni


Mä sain toisen kissan heinäkuun ekalla viikolla vuonna 2009. Vili oli syntynyt suurin piirtein vappuna eli 01.05.2009 ja häneen tutustuin ekan kerran, kun se oli 8 viikkoa vanha. Niitä oli neljä samanlaista karvaturria siinä ja vein etusormeni niiden luokse, niin yksi tarrasi kiinni. Se oli tuleva kissani Vili. Tiesin, että kissan luovutusikä on 12 viikkoa, mutta Vili oli niin täydellinen ja itse olin silloin Nurmeksessa sen viikon, niin otin sen sitten 9 viikkoisena mukaani ja matkustettiin junalla Vantaalle. Ensimmäiset puoli vuotta se imeskeli noin vuotta vanhemman toisen kissani mahaa, ilmeisesti etsien tissiä. Vanhempi kissa hyväksyi emona olemisen roolin mukisematta ja näistä kahdesta rasavillistä tuli parhaita ystäviä.

Siinä muutama kuva ensimmäiseltä ja toiselta päivältä, kun Vili tuli uuteen kotiin. Kuva: Omat arkistokuvat

Minä ja moni muu epäili pitkään, että Vili on joku rotukissa. Jos ei puhtaasti, niin ainakin siinä on jotakin rotua ja paljon. Niin nätti se oli, pitkäkarvainen täydellisellä värityksellä. Neljä vuotta sitten paljastui lopulta, että Vili oli Turkkilainen angora. Ainakin suurimmaksi osaksi, sillä Turkkilaisen angoran luoteen piirteen ja ominaisuudet olivat juurikin sellaiset, mitä Vilillä oli. Se tykkäsi korkeista paikoista ja monesti se hyppäsikin olkapäille istumaan kuin mikäkin papukaija. Myös ulkonäkö oli täydellisesti samanlainen kuin Turkkilaisella angoralla on. Ei siis epäselvää mitä rotua Vilissä oli.

Niinkuin kuvista näkee, Vili tykkäsi korkeista paikoista. Tuossa ylemmässä kuvassa varmaan jonkun kärpäsen perässä. Ja kyllä, verhot oli erittäin usein lattialla :) Kuva: Omat arkistokuvat

Vilillä oli hyvä ja rakastava ympäristö sekä Vili sai nauttia kissana olemisesta. Rajat tehtiin tai ainakin yritettiin, mutta noin muuten hän sai nauttia kissan elämästä toden totta. Vuonna 2013 Joulun jälkeen Vili sairastui. Kotiin tullessa uudenvuoden jälkeen Vilin toinen korva turposi ja oli kuin kananmuna. No yön lähes kokonaan valvoneena sitten aamulla sain eläinlääkärille ajan ja Vili vietiin sinne. Leikkaus, lääkitys ja kotiin. Sitä korvaa piti puhdistaa, syöttää pariakin eri lääkettä joka päivä parin viikon ajan sillä piti taittua. No ei taittunut vaan korva turposi uudestaan kananmunan näköisesti. Eikun vaan uudestaan samaan paikkaan ja itse töihin päiväksi. No soitin sitten eläinlääkärille, niin se kertoi, että hän tumppasi kissalle kunnon lääkkeet ja se oksensi koko kissan mittaisen heisimadon pois. Se oli sen saanut ilmeisesti isäni heittämistä hauen raadoista Jouluna, siellä kun kissani ulkoili myös. No eikun vaan uudestaan samat lääkkeet parisen viikkoa ja lopulta sairaus voitettiin ja elämä jatkui sitten toinen korva pysyvästi lurppana. Voin sanoa, että se oli paskin uudenvuoden aloitus ikinä, mutta me selvittiin siitä.

Tämmöisenä lurppakorvana me ja monet muut Vilin muistaa <3 i="">Kuva: omat arkistokuvat

Lepää rauhassa rakas ystäväni. Me oltiin ystäviä 7 vuotta. Sä monesti nostit minut masennuksen syvistä ojista ylös. Monta kertaa mieli maassa olleena Vili kun tuli syliin kehräämään, niin siitä minä sitten rauhoituin ihan huomaamatta. Tuo lauantaiaamuinen 7:30 herätys siihen, että avopuoliso kertoo sinun jääneen auton alle ja kuolleen, sai minut erittäin surulliseksi. Se oli järkyttävin herääminen ikinä mun elämässä. Itkin pitkälle iltapäivään saakka. Kaipuu on varmasti pysyvä ja ikävä painaa mieltä, mutta niin monta muistoa sinusta on tallessa, että niitä ei onneksi kukaan pysty pois viemään.

Hyvästi. Olet nyt kissojen taivaassa...

Vilin muistoa kunnioittaen,

Henkilökunta

(Tuolla mun kanavalla on enemmänkin videoita Vilistä. Tässä muutama niistä)
01.05.2009 - 26.08.2016 Kuva: Omat arkistokuvat

25.8.2016

Lukijalta: Kahdeksan

Olen ihminen jota on aina koko elämän ajan kehuttu kirjoitustaidoista, mutten itse ole koskaan kokenut olevani sen kummoisempi kirjoittaja kuin kukaan muukaan ympärillä oleva ”tavis”. Olen kirjoittanut lyriikoita elämäni aikana useampaankin taustaan ja jopa säveltänyt omaa musiikkia, jonka nyt vasta koen varsin upeaksi taiteeksi, kun minulla on niin vaikea olla tässä tilassa jossa nyt olen. Täytyy osata sanoa : ”Minä osaan!” mut emmä sitä tollai osaa sanoa tai oo oppinut, joten sanonpa sen suoraan mukisematta miten mä sen sanon: ”Olen ihan vitun lahjakas tyyppi!!” Huh helpotus, nyt se on sanottu… Elämässäni on asioita, paljon asioita joita en ennen huomannut… Rakkaus, rakkaus ja rakkaus joka on ympärilläni jatkuvasti, mutten ole koskaan osannut nähdä sitä kuin sisaruksien välisenä ja vanhempien tuomana läheisyyden tunteena, kun olen perheen nuorimmainen: ”Se herkkis”, kuten toiseksi vanhempi siskoni minusta ilmaisee ja usein halaa, kun näkee, ettei kaikki ole hyvin. Vanhin siskoni on minulle erittäin rakas ihminen, eikä hän koskaan ollut ennen tähän pisteeseen joutumistani näkemään minussa näin suunnatonta raivoa jonka purin huutamalla. Ne sanat… Ne sanat kaikuu päässä edelleen mitä hän minulle sanoi silmistä kyyneleet vuotaen: ”Pelottavaa”… Ja toiseksi vanhimman siskon sanat: ”anteeksi mitä mä sanoin lääkkeistä sulle joskus”.

Synnyin erittäin pieneen kaupunkiin, jossa on noin 10 000 ihmistä vain ja kaupungin jakaa kahtia iso silta ja on tunnettu eräästä suuresta vesitornistaan. En voi sanoa muistavani lapsuudesta paljoakaan, mutta sen, että olin erittäin vilkas ja kaikkien kanssa toimeentuleva pieni mies, joka osasi pitää kyllä puolensa ja jos jäi kakkoseksi, niin juoksi äidin helmoihin itkemään pahaa oloaan ja äiti kyllä aina ymmärsi ja lohdutteli. Sitä lohtua jota sain, ei voi sanoin kuvailla... Se lohtu on edelleen läsnä, mutta se on muuttanut muotoaan, kun olen kasvanut aikuiseksi ja asun omassa asunnossa.

Yksi hatarimmista muistikuvista on, kun olin ehkä noin 4-vuotias ja olin äitini kanssa uimarannalla ja taisi sisaret ja isäkin siellä olla. Äiti aina huusi meille lapsille, että ”uimaan ette mene yksin”, eikä koskaan kyllä niin tehtykään, vaan kuunneltiin äitiä, koska äidin sana oli laki (ainakin minulle).

Kävelin äidin kanssa käsikädessä uimarannalla ja olimme menossa hieman syvemmälle, jotta voisin opetella uimaan, mutta sitten tapahtui jotain joka on painautunut mieleeni. Jota en unohda kuitenkaan ikinä, vaikka muistikuva onkin hatara: Muistikuvassa äitini päästää hetkeksi kädestäni epähuomiossa irti ja minä satuin olemaan merilevää ympäröivän kiven päällä, jossa menetän tasapainon ja luulen hukkuvani. Nielen vettä suuhuni ja olen pakokauhun vallassa. Hetken kuluttua äitini huomaa tapahtuman ja nostaa minut äkkiä syliin ja siltä päivältä uinnit olivatkin siinä ja minä itkuisena pääsen pyyhkeillä kuivailemaan itseäni ja poistumme metsän halki takaisin kotiin.

Elämäni alkoi kasaantua pikkuhiljaa ja olin noin 3 lukuvuoteen saakka varsin lahjakas opiskelija, keskiarvoni oli todella hyvä ja tykkäsin toden teolla koulunkäynnistä. Kokeet suoritin loistavilla arvosanoilla ja koin koulun itseasiassa olevan melko helppoa. Tilanteeseen astui kuitenkin uudet tuulet, kun luokallemme saapui siinä 3-4 luokalla poika toisesta kaupungista, jolla oli kotonaan ollut todella vaikeat oltavat. Hänet siirrettiin meidän luokalle toisesta kaupungista. Hänen ensimmäiset sanat opettajalle olivat ”haista paska”, kun opettaja kysyi kuulumisia. Hän oli kieltämättä hieman erikoisen näköinen sälli ja joutui pian kokemaan pienen kaupungin kirouksen, eli kiusaamisen. Minulla oli jotenkin sellainen tunne kuitenkin asiasta sisimmässäni, että halusin olla hänen kaverinsa, mutten luokan painostuksesta johtuen uskaltanut ”lähestyä” häntä ystävänä. Hän taisteli ja taisteli vastaan, kun tätä tapahtui. Osasi pitää puolensa kyllä, mutta joutui usein naurun kohteeksi. Myös minun osalta, koska aloin olemaan erittäin helposti virran vietävissä. Kuten vanha sanonta kuuluukin: ”seura tekee kaltaisekseen” pitää tässä asiassa täysin paikkansa. Luokkamme oli erittäin tiivis näihin aikoihin asti, mutta siinä sitten pian tämän sällin saapuessa tunsin jonkin muuttuneen itsessäni, että luokassamme.

Vuodet vierivät ja aloin kokea itse olevani kiusatun sijalla ja myös tämä uusi oppilas oli kääntynyt minua vastaan saaden kavereita. Niin kuin vanha päiväkirjani eräs sivu sanookin: ”Petteri kiusasi minua, Sande kiusasi minua…” jne jne (nimet muutettu). Siltä minulta joskus tuntui.

Koulukiusaaminen on jättänyt kirjoittajaan syvät arvet. Kuva: www.mirror.co.uk


Kotona asiat olivat suhtkoht tasapainossa vielä siihen asti, kunnes siskot alkoivat tulemaan ylä-aste ikään. Toiseksi vanhimmainen siskoni kärähteli alkoholista ja tupakasta vähän väliä, kun vanhin sisko oli kuullut kaupungilla puhuttavan tällaisiä. Vanhin sisko yritti pitää tasapainoa yllä meistä nuorimmista sisaruksissa omalla tavallaan, enkä ollenkaan siitä häntä moiti, vaan hän koki sen velvollisuudekseen viedä asia vanhemmille asti. Kerran talutin toiseksi vanhimmaista siskoani nuorisotalolta kotiin, koska hän oli aivan hirveässä humalassa ollut ja päätynyt nukkumaan ulos. Silloin sen aikainen nuorisotyöntekijä sanoi minulle: ”pieni valkoinen valhe ei haittaa välttämättä”. Joten koin, etten todellakaan mene sanomaan asiasta vanhemmille ja koitan hiipiä siskoni kanssa hänen huoneeseen ja laittaa hänet nukkumaan. Koko tuon matkan kotia itkin, koska en ollut koskaan ennen nähnyt siskoani siinä kunnossa.

On yläasteen aika



Noin kahdeksannella luokalla aloin tupakoimaan ja kerran siitä kärähdin kouluaikana ja menin shokkiin, koska vanhemmat olivat siihen päivään saakka pitäneet sitä täysin mahdottomuutena, että kiltin luonteeni ansiosta olisin tupakoinut.

Ei mennyt kuin noin reilut puoli vuotta ja sain jo luvan polttaa kotona jouluaattona, kun äitini huomasi, että aloin olla hermostunut. Hän tokaisi ”nyt tulet parvekkeelle mukaan ja näytät , osaatko edes tupakoida”. Siitä päivästä lähtien olen tupakoinut avoimesti missä ikinä menenkin. Aluksi rehvastellen kavereille ja yritin herättää huomiota tupakoimisellani, mutta jälkeenpäin ajateltuna: ”Mitä nyt vittua?”.  Tupakka on pahe, jonka voisin tällä hetkellä sanoa olevan se, joka vie minut hautaan eikä mitkään muut päihteet joista kerron tekstin edetessä.

Kahdeksannen luokan edetessä loppua kohti, kokeilin ensimmäistä kertaa jo kannabista, mutten kokenut sitä mitenkään omanlaiseksi jutuksi, koska se ei vaan ”toiminut”. Olen erittäin onnellinen siitä, ettei toiminut, koska kynnys koukuttua hyvää oloa aiheuttaviin aineisiin omalla kohdalla on erittäin suuri. Joten silloin se vain jäi, enkä liioin koskaan miettinyt, että siitä voisi koitua minulle aivan oikeasti jossain elämäni vaiheessa ongelma ja pilvipäissään ”sivutuotteita” nauttien, kuten lääkkeitä silloin tällöin ja muita suonensisäisiä lukuunottamatta.

Aloin olemaan todella pahasti kiusattu ja oikeastaan kiusaajani nauroivat, kun saatoin kurittaa erästä poikaa koulun pihalla. Kuritin jopa niin pahasti, ettei tämä poika kerran tullut edes kouluun. Alkoi muodostua omat porukat jotka oikeasti voi luokitella näihin kategorioihin miten ne näin: ”high, medium, low” kuuluin mediumiin, joka vastaanotti paskaa ja sysäsi sitä alempaan. Jopa tämä sälli joka tuli ala-asteella luokkaamme, kuului näihin aikoihin medium porukkaan.

Me pidettiin oikeasti hyvin yhtä tän medium porukan kanssa, koettiin ensimmäiset yhteiset kännit jopa, mikä jälkeenpäin ei ollut jokaisen kohdalla niin hyvä juttu, koska muutama ajautui peruskoulun jälkeen noin 3-4 vuoden ryyppyputkeen, josta toinen oli 4 kertaa haimatulehduksen vuoksi henkihieverissä sairaalassa. Nämä kokemukset jättivät arvet tietysti itseeni enkä sitten nuoruusvuosien jälkeen pahemmin alkoholista pitänyt. Kerran join viikon putken ja olin todellakin niin paranoidisessa tilassa, että sanoin exäni asunnolla kissoilemme: ”olen tullut hulluksi jos te nyt puhutte minulle”.

En muista yhtäkään parisuhdetta jossa olisin ollut yhtä vakavissani kuin ensimmäisessä suhteessa, mutta arvet jotka olivat jääneet sisälleni, loi epävarmuuden itsestäni ja se pilasi suhteen täysin. Muija lähti parhaan ystäväni matkaan. Tottakai se tuntui hirveältä ja silloin koin elämässäni ensimmäisen kerran aivan suunnatonta masennusta ja vihaa. Sain puristettua itseni kuitenkin jotenkin kasaan tästä ja alkoholi alkoi piirtymään mukaan jälleen. Join lähes joka viikonloppu eri piireissä, se oli aivan mielettömän hienoa jotenkin vaikka jälkikäteen en mietikään asiaa tältä kannalta, koska vuosia myöhemmin alkoi sattumaan mitä surullisempia tapauksia humaltuneena itselleni ja muille.

Porttiteoria kohdallani (päihteet astuu kuvioihin)



Olin opiskellut kahta eri alaa ja molemmista jäi sellainen tunne, ettei ne oltu tehty minua varten todellakaan ja myöhemmin lopetin ne erinäisistä syistä. Ensimmäisellä opiskelu yritys kerralla koin jälleen olevani kiusattu ja ahdistuin joten lopetin. Arvet olivat taas auki. Pidin pitkän tauon opiskeluista ja sain töitä 17-vuotiaana, joka oli harvinaista siihen aikaan.
Työskentelin hyvällä palkalla, palkka juoksi 2 kertaa viikossa. Huono puoleni tuli esiin työmailla, koska isäni työskenteli samassa ja odotti minulta enemmän mihin kykenin.
En todellakaan syytä häntä siitä, etten menestynyt siellä, mutta suhteemme on aina ollut hieman kylmähkö, koska olen suoraansanottuna aina ollut mammanpoika, jonka ei tarvinnut kotona edes tiskikonetta tyhjentää, kun siskot hoitivat nämä kaikki askareet.

Asuin toisella paikkakunnalla ja aloin juhlia railakkaasti ravintoloissa todella paljon. Kantelin kotia mitä erilaisempia naisia petipuuhiin ja aamun hälvetessä ei ollutkaan enään mitään tunteita, koska en osannut näyttää niitä. En suorittanut loppuun tutkintoani kuitenkaan, se kaatui tämän juhlimisen ansiosta ja tuli lähtö armeijaan.

Armeijassa vietin 3 vuorokautta. Olin tukevahkossa kunnossa, enkä tuntenut oloani yhtään hyväksi, koska onhan se nyt suoraansanottuna ihmisen ”robotoimista”. Menin valittamaan selästäni, joka oli temppuillut, mutta syy siihen etten mennytkään, oli pääni sisällä. Koin paikan ahdistavana, erittäin ahdistavana. Tipahdin tyhjän päälle, en tiennyt mitä tekisin, joten ajauduin ottamaan yhteyttä vanhoihin luokkakavereihini. Elämään oli kuitenkin piirtynyt synkempi puoli. Päihteet, jotka olivat ennen alkoholi ja tupakka, olivat vaihtuneet päivittäiseen pössyttelyyn. Siihen päivään asti olin kuvitellut, että kannabis on hilpeyttä aiheuttava päihde, kuten esimerkiksi Bob Marleyn ulkonäkö antaa näyttää. Ja paskat! - Se oli älyämpärin nosto ja hatsi ja sohvalle makarooniks, kukaan puhumatta mitään ja hokien: ”vittu mä oon paskana”. Tää porukka oli ihan eri se mihin olin tottunut, aloin kroonistumaan tähän porukkaan ja hyvin nopeasti se pilven tuoma rauhoittava tunnetila olikin jo vuoden päällä, jolloin tapasin pitkästä aikaa exäni, ensimmäisen rakkauteni. Hän oli ajautunut näihin kuvioihin mukaan myös, mutta hänellä oli muutakin kuin pelkkä pössyttely: hän tykkäsi käydä klubeilla ekstaasin ja amfetamiinin voimin ”tamppaamassa” koko yön, aamutunneille saakka. Minulle se oli ihan uusi kokemus, mutten koskaan päässyt samaan tunnelmaan klubeilla ollessani kuin hän. Eikä se minua haitannut, vältin vain käymästä näissä tapahtumissa.

Luonteeni hajonneisuus alkoi näkyä humalatiloissa tässä uudelleen henkiinherätetyssä parisuhteessa agressiivisuutena ja kärttyisyytenä. Muutaman kerran tämä ex sai minulta avokämmenestä päin kasvoja, kun en osannut häntä lukea hänen ollessaan myös humalassa. Koin hänen ärsyttävän minua aina ja nalkuttavan pikkuasioista, vaikka näin ei ollut. Hän on aivan ihana luonne, mutta ollut myös virran vietävänä, päässen näistä ”kahleista” eroon ja työskentelee nykyään tietääkseni mielenterveyspuolella vapaaehtoisena tukihenkilönä. Päädyimme eroon ja pilven poltteluni jatkui samassa porukassa tajuamatta mitä tulevaisuus tuo minulle tullessaan. Sitä jatkui noin puolen vuoden verran, kunnes tapahtui tämä koko kelkan kääntävä juhlailta jossa olin dj:nä soittamassa pilvikavereilleni konemusiikkia.

Dramaattinen käänne



Olin aivan helvetin jännittynyt ja suunnitellut pitkään keikkaa ja biisejä settiini mitä tulisin kavereilleni esittämään. Setti alkoi ja aloitin sen huvittavalla avauksella ja kaikki nauroivat jotka olivat kuuntelemassa, minä tärisin vaivautunut hymy päällä ja annoin mennä. Kesken keikan tuli tämä kysymys eräältä kaveriltani: ”Haluutko lappui?” vastasin pienessä kaljapilvihiprakassa, että totta vitussa! Vastaus siihen kuului näin: ”No hyvä, käy tolta tyypiltä hakee, mä oon ne valmiiks maksanu sulle”. Menin ottamaan tipan suoraan kieleen pullosta, odottelin ja odottelin, ei vaikutusta puoleen tuntiin. Kävin pyytämässä lisää ja sitten maailma vaihtoi värejä, se oli sinertävä, koska meillä ei ollut discovaloja. En nähnyt muuta kuin kirkkaan sinisen ympäristön ja itseni tuijottamassa katonrajasta tanssivaa itseäni.

Hallusinaatiot voivat olla vaikka tämän näköisiä/oloisia. Kuva: wallpapercave.com


Tämä tajunnan laajenemistila pysyi päälläni noin viikon verran: Elin maailman päällisen helvetin. Oman käsitykseni mukaan olin niin shokissa siitä mitä näin, koska en pitänyt huumeista puhuttaessa tuommoisia näkyjä mahdollisina. En saanut unta tämän viikon aikana ja jouduin hoitoon, josta pääsin jälleen tolpilleni, mutta jatkoin hetkeä myöhemmin pilven käyttöä ja jätin lääkkeiden syömisen. En tehnyt sitä radikaalia päätöstä luopua sen kaltaisista ihmisistä ympärilläni jotka pilveä polttivat. Touhua jatkui varmaan vähän alta vuoden verran, kunnes päätin ottaa paussin…

Se paussi oli koitua kohtaloksi.

Päädyin unenomaiseen tilaan, jossa kaikki pelkoni katosivat. Heitin kaiken omaisuuteni mitä olin kantanut mukanani (Vaatteet, puhelin, tietokone, avaimet, lompakon jne) jokeen ja kävelin ulkopaikkakunnalla ystäväni lähellä olevalle sillalle. Ihmisiä käveli vastaan tirskuen naurusta ja jotkut katsoivat kauhuissaan, että mitä tapahtuu. Itse olin päättänyt lähteä, koska minua kiehtoi ajatus kuolemanjälkeisestä. 2 tyttöä muistan tästä tapahtumasta jotka yrittivät huudella minulle, että ”älä hyppää hei, ihan oikeesti” olin niin lämmön täytteisessä tilassa, että vastasin heille takaisin ”mä en kuuntele teitä” …… Ja hyppäsin.

Kuvituskuva. Kuva: www.albertogiuliani.com


Osuin sillan rakenteisiin kantapäät edellä ja pyörähdin joen vietäväksi. En muista pamausta, mutta vedessä tunsin lämmön, koska olin varma, että nyt tulee lähtö. No tuli se lähtö, mutta ambulanssilla sairaalaan. Kävin aivan uskomattoman pahan psykoosivaiheen läpi, en hallinnut kehoani, yritin sairaalassa murtuneilla jaloilla lähteä jopa kävelemään ja vietin öitä pakkopaidassa ja nenäruokinnassa paskantaen ja kusien vaippoihin. Olin täysin avuton...

Jossain määrin todellisuus iski, kun pääsin takaisin kotipaikkakunnalleni pitkien hoitojaksojen ja leikkauksien jälkeen. Masennuin omasta mielestäni vakavasti ja sain siihen lääkityksen. Oloni alkoi kohentumaan ja pian olikin jo kotiin paluun aika. Oli huojentavaa istahtaa takaisin omalle sängylleni, vaikka jalkani olivatkin todella kipeät. Otin kitaran käteen ja äitini siinä vaiheessa alkoi itkemään ja sanoi kyynelien läpi: ”Mä en uskonut koskaan saavani sua takaisin, niin epätoivoisena olin”. Vaikken olekaan puhunut äidistäni paljoa tässä kirjoitelmassani, on hän kuitenkin ollut minulle aina aivan uskomattoman suuri tuki ja turva johon olen voinut turvautua. Hän tuntee minut juurta jaksaen ja tällä hetkellä olevassani tilassa joudun läpikäymään tämän oikeastaan yksin, ilman hänen jatkuvaa holhousta, mutta sisälläni oleva usko siihen, että nyt kolmas kerta toden sanoo. Olen jälleen tilanteessa jossa olen juonut alkoholia ja poltellut kannabista satunnaisesti ja jättänyt lääkkeet.

Muista nämä sanat sinä lukija: Rakasta itseäsi, niin voit rakastaa muita, äläkä anna ulkopuolisten vaikuttaa elämääsi, olet vastuussa omasta itsestäsi ja se vastuu on kannettava huolella.

Haluan kiittää hyvää, ystäväkseni kokemaani kohtalotoveri-ihmistä siitä, että sain potkun perseeseen, että nyt on aika kirjoittaa teksti ylös, sitä kaunistelematta.

Kirjoittaja halusi pysyä nimettömänä

Ps. Kirjoittaja halusi vielä, että linkkaan hänelle itselleen erittäin tärkeän kappaleen tähän. Joten, tässäpä se: Zyce - Dreaming (Youtube)

_________________________________________________________

Bloginpitäjän sanat:

Myös minä koen tekstin kirjoittajan ystäväkseni, ihmiseksi, joka on kuin minä olin vuosia sitten; raunio, hajonnut peili, täysin pirstaleina ja elämä tuntui mahdottomalta. En ole kirjoittajaa koskaan tavannut f2f, mutta koen meillä olevan vahva ja lähes selittämätön sielujen yhteys, kuin oltaisiin sielunveljiä. Uskon kohtaloon ja uskon, että juuri se johdatteli meidät viestittelemään toisillemme. Se tapahtui aivan yllättäen tammikuussa 2015. Jaoin jonkin kirjoitukseni muistaakseni "edes yhtenä päivänä maailman tärkein ihminen" tai "aikuisen oikeesti -sydämellä" fb-ryhmään ja hän huomasi sen. Siitä alkoi yhteydenpito kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen välillä ja se yhteydenpito on jatkunut tähän päivään saakka.

Kirjoittajan elämä on ollut traumaattinen, joka meinasi päättyä aivan liian aikaisin. Onneksi hän selvisi ja vaikka karikoita on ollut senkin jälkeen elämässä, uskon hänen voittavan vielä vaikeudet ja saavan elämästä otteen. Mä jos joku sen tietää, että se on täysin mahdollista. Siksi(kin) siihen uskon niin lujaa. Hänessä on paljon potentiaalia, ehkä hän itsekään ei tiedä sitä kaikkea, mihin hänestä voikaan olla. Vähän sama kuin itsellä siis.

Kiitos, kun laitoit minulle tämän tarinan ja saan sen julkaista. Ja kiva, että olen sinuun sen verran pystynyt vaikuttamaan, että sait raavittua tekstin kasaan. Se helpotus olossa tuntunee jo ja kunhan tämä on julkaistu, uskoisin olosi helpottuvan entisestään. Mitä parhainta elämää sinulle ja toivottavasti joskus vielä näemmä ihan livenäkin :)

19.8.2016

Huumekauppiaan 10 käskyä

1. Älä koskaan kerro kellekään, kuinka paljon rahaa sinulla on
 - Kateelliset ja päästään todella sekaisin olevat, ovat tästä tiedosta todella kiinnostuneita. Jos pidät viittä tonnia patjan välissä ja joku siitä saa tietää, niin... No tiedäthän

2. Älä ikinä luota kehenkään
 - Tarpeeksi koukussa oleva "ystäväsi" käyttää sinua heti hyväkseen, kun reflat iskee ja tila "no money"

3. Älä koskaan syö kuormasta. Toisin sanoen, älä vedä samaa kamaa mitä myyt
 - Tämä siksi, koska tienaat siten vähemmän + pää kun menee tarpeeksi sekaisin, niin siitä sun touhusta ei tule yhtikäs mitään

4. Älä pidä huumeita siellä missä sä nukut
 - Voiko helpommin jäädä enää kiinni? Kytät tulee huumekoirien kanssa kylään, niin se on silloin siinä

5. Älä koskaan myy velaksi
 - Luuletko oikeasti, että narkomaani maksaa takaisin? Varsinkaan jos kyseessä on täysin sinulle vieras ihminen? Vitut.

6. Jos olet perheellinen, pide heidät erossa bisneksistäsi
 - Sinulle rakkaat ihmiset ei kuulu mukaan siihen, mitä sä väännät. Nekin istuu posessa vain, koska sotkit heidät mukaan. Pidä he siis erossa

7. Älä koskaan pidä isoja määriä mukanasi!
 - Jos liikut kavereidesi kanssa, hekin voivat kantaa sen pari ketolaa. Älä yksin kanna 10 säkkiä, vaan jaa se muiden kesken

8. Älä myy alaikäisille
 - Se on ensinnäkin moraalitonta ja toisekseen, jäät kiinni varmasti heti, kun alaikäinen jää kiinni

9. Kerran vasikka, aina vasikka
 - Hölösuu on hölösuu myös myöhemmin. Pidä heidät kaukana bisneksistäsi

10. Älä myy raskaana oleville
 - Se lapsi siellä mahassa voi todella huonosti, kun syntyy. Haluatko sen taakan itsellesi muutamien kymppien tähden?

Yksi käsi, yksi nopea liike ja raha sekä kama vaihtaa omistajaa. Kuva: substanceabuse.org


Olen niin jumissa jotenkin, niin käytin surutta lähteitä asiaan (oma pää tuottaa tällä hetkellä hyvin, hyvin vähän mitään :)). Lähteinä käytin Notorious B.I.G.:n biisiä "Ten Crack Commandments" sekä Tupac Shakurin "Code of Thug Life" settiä.

Faktahan on se, ettei huumeet tästä maailmasta tule koskaan loppumaan. Haittojen pienentämiseksi tämä lista tässä on. Niitä huumeita myydään kuitenkin, niin tehkää se edes "sääntöjen" mukaisesti. Ja uskoisin, että moni lukija kelailee miten ne hommat oikein menee. Tämä "10 käskyä" on viitteellinen ja antaa oivan käsityksen siitä, miten ammattilaiset toimii. Ja tätä kymppiähän voi soveltaa muihinkin asioihin elämässä kuin pelkästään huumeiden myymisessä. Ei toki kaikkia kohtia, mutta montaa kyllä.

En kannusta enkä kehoita ketään koskaan myymään mitään huumeita. Se ei ole tämän kirjoituksen pointti eikä tarkoitus!

15.8.2016

Peliriippuvuus - Miten tästä tuhosta voi pelastua?

Tiedättekö sen tunteen, kun ensin olet narkannut ja pelannut omat luottotietosi? Ja kun se päälle 30 000€ velka tehty, niin teet saman omalle rakkaalle? Pelaat senkin luottotiedot? Velkaa yli 50 000€. Tiedättekö sen tunteen, miten paskaksi, oikeaksi paskaläjäksi sä itsesi tunnet tuon kaiken jälkeen? Ja jotta tuo ei vielä riittäisi, niin pelaat kaikki rahasi edelleen ja näin osallistuminen yhteisiin asioihin kuten vuokran maksuun, on joinain kuukausina käytännössä 0€. Tässä kuussa olen omasta vastuualueesta vuokran suhteen maksanut puolet, viime kuussa en yhtään. Ruokakuluihun osallistuminen on joka kuukausi tyyliin kerran maksan koko kauppakäynnin, ja loppu kuukausi mennään avopuolison rahoilla. Voiko ihminen, eli tässä tapauksessa minä, olla enää yhtään kusipäisempi? Mä en ainakaan keksi yhtään mulkumpaa ihmistä.

Joo. Yksi yö jokunen viikko sitten päätin sulkea kaikki pelitilit nettikasinoilla. Ja se yhdessä tehtiinkin. Niitä oli paljon. Siinä meni yön pikku tunteita pari tuntia. Yksi pelifirma jopa antoi koodin jolla saa ilmaiseksi vuoden tai kaksi kestävän lukon koneeseen joka estää kaikki kasinot. Tai oikeastaan "kaikki", eli melkein. Otin suoraan 2v eston. Ja kaikki tämä vain, että voin tehdä uusia pelitilejä ja tuo betfilter toimii vielä miten sattuu, eli ei todellakaan estä kaikkia kasinoita. En tiedä miksi. Ja onhan mulla taas lähes kk tauon jälkeen älyluuri jolla pystyy kätevästi pelaamaan kasinopelejä.

Mä oon omilla huume- ja peliriippuvuuksilla aiheuttanut yhteensä lähes 100 000 euron velat. Miettikää miten lopun alkua tämä on mulle? Mun takia. Mun takia kaksi ihmistä on loputtomalta tuntuvassa velkavankeudessa josta ulospääsyä ei Suomen rajojen sisäpuolella ole mitenkään mahdollista. No mä itse olen velkajärjestelyssä ja sitä olisi vähän päälle vuosi jäljellä. Saa nähdä saanko edes tuota vedettyä läpi. Avopuoliso yrittää nyt mun takia samaan. Siis joutuu sellaiseen mihin ilman mua ei olisi varmaan ikinä päätynyt ja ei edes välttämättä pääse, koska velat tuoreita ja tehty kevytmielisesti ym. Mun takia. Mä en pääse tästä koskaan yli, en ennen sitä, että olen saanut hänet velat maksettua.

Ja siitä päästäänkin tähän loputtomalta tuntuvaan yritykseen saada ne rahat pelaamalla hankittua. Sius sillä tyylillä millä ne on aiheutettukin. Eihän se niin mene, mutta pakko yrittää. Näin ajattelen. Ja joka kerta sama itsetuhoinen lopputulos. Joka kerta se sama pettymys ja se, että petin taas hänet pelaamalla kaiken. Viimeksi niin tein viimeyönä, samalla katsoen, kun Bolt vetää kolmannen peräkkäisen kultamitalin olympialaisissa 100 metrin juoksussa. Samalla pelasin kaikki rahat. Vittu, että voi ihmistä vituttaa, ahdistaa ja se halu niitata itseltä henki on joka kerta äärimmäisen voimakas. Häpeä on voimakas. Pettymys on voimakas. Mä epäonnistun joka kerta ja joka kerta se tunne siitä, että tappamalla itsensä ainakin minä pääsisin tästä tuhon tieksi muodostumasta olevasta tiestä pois. Mutta se olisi kusipäisin teko ikinä. Mähän jättäsin mm avopuolisoni yksinään velkojen kanssa, niiden velkojen jotka minä aiheutin, niin niiden kanssa tänne. Että tulin, pilasin sun elämän ja lopuksi tapan itseni, että sulla ja muilla olisi mahdollisimman vaikeaa jatkossakin. Ehkä mä en sitä sentään tee, mutta jotenkin tämä pitäisi saada ratkaistua. Omatunto on niin huonona kuin ikinä mahdollista olla.

Haluaisin lopettaa, mutta toisaalta en halua. Koska mun maali tässä on se, että hommaan ne rahat avopuolison velkoihin ja kun muuta konstia ei mulla ole kuin pelaamalla ne yrittää, niin on muuten vittumainen noidankehä. Mä en ikinä anna itselleni anteeksi, en ennenkuin velat avopuolisolla on nolla euroa. Mutta samalla tämä toimintamalli ajaa mua hautaan. Luulen, että jos ei olisi omaa tytärtä, olisin jo hirttänyt itseni. Tätä painetta, häpeää ja epätoivoa ei välillä meinaa kestää enää yhtään. Aivan kuin olisi se lopullinen romahdus tuossa oven takana.

Mutta vain minä voin siihen vaikuttaa, että aukaisenko sen oven vai en. Käsi on jo kahvassa.

12.8.2016

Manipulointi

Faktahan on se, että me entiset käyttäjät sekä edelleen huumeita/päihteitä käyttävät ovat maailman parhaita manipuloijia. Minäkin olen. Oikeastaan jokainen jolla päihteet on elämässä ollut se hallitseva elementti, on mestari manipuloija. Tunnistan itseni ja tiedostan, että näin on myös omalla kohdalla.

Kun miettii, että päihde- ja rikosmaailmassa vuodesta 1999 aina vuoteen 2011 alkuun saakka tuossa kuplassa tuli vedettyä, mitä muuta minusta olisi edes voinut tulla? Ja kun ajattelee asiaa vielä siten, että olen ollut erittäin herkässä iässä vuonna 1999 (17v.) ja heti on pitänyt alkaa opiskelemaan kaikkea kieroa ja vähintään harmaalla alueella liikkumista pärjätäkseen tuossa maailmassa, on tuo oppiminen juurtunut aivoihin niin tiukasti, ettei mitään rajaa. Vuodesta 2011 (28 vuotiaana) vasta olen koittanut elää elämääni jotenkin toisin. Silleen, miten "normaalit" ihmiset elää. Nyt, vuonna 2016, minussa nuo manipuloijan taidot on edelleen ihan liian tiukasti mukana arjessa.

Huojentava tieto on se, että mä tajuan edelleen tekeväni niin. Tajuan tosin sen vasta päivä pari kolme myöhemmin, mutta tiedostan silti. Jälkijunassa, mutta kuiteskin. Olen siis edistynyt siinä pyrkimyksessä päästä tuosta "taidosta" pois. Pääsenkö ikinä, niin kovin on kaukainen maali, mutta toivotaan ainakin. Olen lukuisia kertoja avoimesta sanonut avopuolisolle, että näin mä valitettavasti teen, oon tehnyt ja teen luultavasti jatkossakin. Olen senkin nyt huomannut, että silloin, kun en ole manipuloimassa ketään, taistelen sitä vastaan, silleen ihan oikeasti väännän vastaan sitä toista minää vastaan. Teen kaikkeni, vetkuttelen ja viivyttelen niitä kieroja ajatuksia joita tulee kuin sieniä sateella. Yritän unohtaa ne manipuloijan ajatukset. Joskus jopa onnistun. Koitan estää sitä, sitä toista minää joka on se huijari, se manipuloija, se kiero kuin korkkiruuvi. Ei kuitenkaan savolainen (:D), mutta sellainen kaveri jota on siunattu puhelahjoilla, valitettavan hyvin. Avopuoliso on monesti leikkimielisesti sanonut, että minusta tulisi loistava puhelinmyyjä. En epäile jotenkin yhtään.

Tiedättekö. Mä vihaan, mä niin vihaan tuota puolta minussa! Mä en voi mitenkään hyväksyä sitä mitä mä teen, sitä vitun ketkua! Mua vituttaa, että täydellisesti selkäytimestä, vakuuttavasti saan käytännössä vedätettyä ihan ketä vain. Enkä itse sille voi mitään tilanteen ollessa päällä. Mä haluan tuon pois minusta, kauas! Se, miksi nimenomaan päihdeongelmaisten puolelta näitä manipuloijia tulee, johtunee nimenomaan siitä, että siinä maailmassa ei yksinkertaisesti pärjää viikkoa pidempään, jos ei osaa kusettaa ja olla kiero, huijari. Siinä maailmassa ei lakipykälillä ole mitään merkitystä. Vain huumemaailman omat säännöt pätee ja sen mukaan mennään. Siksi on opittava puhumaan ihmisiä ympäri, oman mielesi mukaan. Muuten jäät jalkoihin ja homma loppuu ennenkuin se ehtii edes kunnolla alkaa.
Tästä kyvystä haluan pois, kauas, kokonaan! Kuva: modernmachiavelli.com

Avopuoliso tuossa eilen sanoi, että hän kyllä tietää, että näin on ja hän myös tietää sen, että mä itse luulen, ettei hän muka huomaisi mitään. Kyllä avopuoliso huomaa. Se vaan näköjään ottaa oman aikansa, että saa aivot siihen kulmaan, ettei tartteisi manipuloija ketään. Mua vituttaa tuo ominaisuus, mutta kuten yllä sanottua; mua huojentaa edes vähän se, että mä tiedostan tekeväni niin. Vaikkakin viiveellä. Senkin olen huomannut, että aina kun tulee joku tilanne mikä pitää hoitaa silleen nätisti, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan jne, niin minähän ajattelen joka kerta niissä tilanteissa kaikkea muuta kuin lakien mukaan menemistä. Vähintään harmaalla alueella menemisen kautta, mutta en koskaan, siis koskaan ajattele niinkuin "normaali" ihmiset asiasta ajattelee. Tai niinkun se eka ajatus on se kieroilu, mutta jos on aikaa miettiä, niin osaan onneksi sen ajatusmallin muuttaa järkeväksi ja sellaiseksi niinkuin sen kuuluukin mennä ja hoitaa.

Voiko tästä parantua?

11.8.2016

2 vuotta sitten...

..Tänä päivänä kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni koskaan. Jaoin silloin vuodatus.netin palvelussa oman kirjoitukseni Uusi Toivo lehteen muutamalla saatelauseella höystettynä. Ilokseni huomaankin, että peräti 4,4K eli lähes neljä ja puoli tuhatta kertaa sitä on sieltä käyty lukemassa.

Idean blogin pitämiseen tuli silloiselta esimieheltäni. Hänen ja avopuolison suosiollisella avustuksella rohkaistuin siihen, että jaan tuon kirjoituksen ja alan pitämään blogia. Ajatuksena itselläni oli se, että "no nyt se koko mun elämä on luettavissa lehdessä, miksipä siis mitään enää peitellä?" Ja näinpä uskalsin alkaa kirjoittamaan enemmän ja enemmän. Syvällisesti ja avoimin kortein. En ole katunut päivääkään. Joskus jotkut kirjoitukset on tehneet itselle tiukkaa, koska ovat olleet itselle isojen juttujen käsittelyä. Ja monesti se aluksi köysiin on lyönytkin, mutta ajan kanssa olen sieltä noussut jaloilleni entistä vahvempana. Ja niinhän se menee, aina. Tämä on ollut prosessia, tutkiskelua ja pohdintaa, että mistä mahdollisesti mikäkin johtuu, mitä on tullut tehtyä ja miten ne koen nyt. Tämä on ollut ennenkaikkea terapeuttista, niin itselle kuin sitten heille, ketkä saa vertaistukea näistä mun jutuista. Se on ehkä hienoin tunne ikinä, kun tajuaa, ettei olekaan yksin tiettyjen juttujen kanssa. Tämän blogin kohdalla ne tietyt jutut on koostuneet huume-, rikollis- ja mielenterveysongelmien maailmasta. Niissä kuvioissa elää lukematon määrä ihmisiä ja uskon, että jokainen joka on elänyt tai elää parasta aikaa noissa kuvioissa, on tämä blogi auttanut ainakin sen pienen piirun verran. Ja se on enemmän kuin tyhjää parempi.

Parasta blogissa on myös se, kun olen saanut jutella lukuisten täysin tuntemattomien ihmisten kanssa jopa pitkiä viestejä sekä lukumääräisestikin paljon. Keskustelut on ollut paikoittain syvällisiä. On kysytty apua ja neuvoa, mitä tehdä? Jne. On kiitelty ja tsempattu. Mulle on jäänyt tosi moni tuntematon ihminen mieleen, milloin minkäkin asian takia tai ansiosta. On ollut kiva olla apuna ja vaihtaa kuulumisia, näkökulmia ja kaikkea mahdollista. Blogin ansiosta olen monesti tuntenut itseni tärkeäksi, tuo tunne on ollut elämäni aikana kovin vieras, siksikin se tunne on mahtava ja siitä olen kiitollinen. Blogi on antanut paljon ja vain vähän vienyt. Blogi on antanut mulle itselleni niin paljon enemmän kuin ikinä alkuun uskalsin edes toivoa, että aika monesti sitä on sellaisessa hämmentyneessä tilassa; "miten tässä näin kävi" ja tuo nimenomaan positiivisessa merkityksessä.

Myös se on ollut huikeaa, kun olen pyytänyt ihmisiä lähettämään minulle tarinansa ja kuinka paljon niitä on tullutkaan. Ihan huikea määrä! Se on luottamuksen osoitusta, molemmin puolin ja sekin on tehnyt höpöä ja on ollut ilo olla kanavana ja sanansaattajana niin monille tarinoille. Monet tarinat on olleet todella rankkoja, surullisia ja henkilökohtaisia ja silti niitä on mulle laitettu ja ne on julkaistu. Ihan mielettömän siistiä! Vaikka toki ne aiheet ja kokemukset on kaukana siististä, mutta varmaan ymmärrätte mitä tarkoitan :)

Tämän blogin aihepiiriin sopivia tarinoita saa edelleen muuten lähettää. Julkaisen ilman muuta jos joku niin haluaa. Voin luvata ainakin sen, että se itse kirjoittaminen, sen oman elämän ja kokemuksia ylös laittaminen jo itsessään helpottaa ihan hemmetisti. Julkaisu sitäkin enemmän. Sen painolastin jakaminen on yksi isoimmista helpottavista tekijöistä siinä. Ei tarvitse sitä paskaa pitää sisällään.

Niitä tarinoita voi laittaa edelleen mun sähköpostiin osoitteeseen helvetistataivaaseen(at)gmail.com :)

Mitä muuta?


Google antaa muutamiin muihin huumeblogeihin osumia ja se on hyvä. Tämmöisiä blogeja ei ole koskaan liikaa, mutta koska aihepiiri on todella rankka, jopa häpeällinen, niin varmasti siksi näitä ei ainakaan liikaa ole. Ainakin pari aktiivista blogia on; Hulttiotytön sekä piikittäjästä perhonen -blogit ovat paikkansa ottaneet ja on kiva, kun näkökulmia on useampi. Sekä tarinankerronta on jokaisella omanlaisensa. Luen heidän blogejaan silleen, kun kohdalle osuu -metodilla, koska en oikeastaan lue mitään blogia aktiivisesti, mutta aina paikan tullen (lähinnä google hauilla) luen kyllä pääpiirteittäin vähintään. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan ainakin noihin, ovat aktiivisia :)

8.8.2016

Uusioperhe - Kuvio, mistä en tiennyt mitään

Tammikuussa 2011 päätin lopettaa huumeet. Tein sen karuimmalla mahdollisella tavalla - lopetin ne seinään. Siinä sitten kierin tuskassa, niin henkisessä kuin fyysisessäkin kivussa vuoteen 2013 saakka, oikeastaan vappu viikolle asti.

Olin ollut tuohon saakka yli 2 vuotta yksin, vailla mitään parisuhdetta. Ainoa toive oli, että kun jonain päivänä olen ehjempi kuin ikinä aikaisemmin, tapaisin silloin jonkun ihanan naisen. Ja niinhän siinä kävikin - loppukesästä 2013 olin ensimmäistä kertaa melkein kosketuksessa toista sukupuolta olevan kanssa. Okei, mä myin sille jonkun lasten DVD:n facebook-ryhmän kautta. Ja sen samaisen facebook-ryhmän tutustuin enemmän tähän leffan ostajaan. Hänen aloitteestaan aloimme tutustua ja koko hommahan lähti sillä kysymyksellä, että "sie et varmaan minnuu muista, mutta meitä yhdistää yksi asia". Tuo viesti tuli sinne kaikkien luettavaksi, olisiko ollut palaute osiossa. Hieman olin ihmeissäni ja stalkkasin hänen fb profiiliaan. No kuvat mitkä oli nähtävissä ei auttanut. En tunnistanut millään, jokin pieni "jostain tuo on tuttu" oli kuitenkin syvällä aivojen takana. Se pieni tunne, että joskus ehkä olen hänet nähnyt. Avasin pelin laittamalla yksityisviestiä. Arvuuttelin, että olisiko mahdollisesti se Nurmes mikä meitä yhdistää? Ja samantien osuma. Sehän se. Sinällään ei yllättänyt, koska jostain kumman syystä lähes jokainen joka sanoo, että meitä yhdistää jokin asia; se on aina Nurmes. Niinhän se menee, että sä voit lähteä Nurmeksesta, mutta Nurmes ei lähde koskaan sinusta.

Me oltiin kuulemma koulukavereita yläasteelta. Rinnakkaisluokalla oltiin ja oltiin samoissa kuvistunneilla. Enhän mä häntä sieltä muistanut oikeastaan ollenkaan, mutta "jostakin" syystä minä olin jäänyt hänen mieleen. Johtuen osin siitäkin, että mun kaveriporukassa oli muutama ääliö jotka häntä oli kiusannut. Hätäännyinkin silloin fb viesteissä, että "enhän mä vaan ollut mukana kiusaamassa". Huh, en ollut. Olin kuulemma sen porukan fiksuin - se joka oli taustalla eikä osallistunut siihen kiusaamisen. "Mikä helpotus!"

No jotenkin se siinä 2013 alkoi homma syventymään. Aistin, että jotakin tässä on, koska oltiin laitettu oikeasti tuhansia viestejä fb:ssä. Jopa minä, joka aina on ihan kujalla jos joku koittaa iskeä tms, tajusin, että tässä on nyt jotakin. Vedin jarrut kiinni. Tämä nainen joka oli livahtanut mun sydämeen pienoisesti, mutta silleen kivasti, oli naimisissa ja sillä oli perhe siellä. Kaksi lasta ja silleen. En halunnut olla se avioliiton ja perheen rikkoja ja siksipä jarrutin. "Ei tää voi mennä näin, ei vaan voi mennä"- ajattelin. Mutta sitten, kuin kohtalon oikusta, tapahtui jotain mitä ei voinut enää estää.

Joulukuisena aamuna duunipaikalla sähläsin luurilla junalippuja Nurmekseen jouluksi. Mun piti ostaa lippu lauantaille, koska perjantaina oli vielä työpäivä. Kerroin tästä muuten tälle naiselle ja hän siihen sitten "mekin ollaan menossa just silloin muksujen kanssa Nurmekseen. Olisit päässyt kyydissä." No ei voi mitään, lippu ostettu ja menen junalla. Mutta enpä menekään. Sillä viikolla, kun se lähtö oli käsillä, olisiko ollut keskiviikko, kun tajusin ostaneeni lipun perjantaille. "Voi vittu!" oli eka mikä mielessä kävi. Pikku rahoilla "pelatessa" ei ollut parinkympin lippuihin oikein koko aikaa varaa ja niinpä katastrofi oli läsnä. Lippu nopeasti toriin myyntiin, puoleen hintaan normaalista, että edes jotain saisin takaisin. Ja samalla laitoin viestiä tälle naiselle, että "vieläkö kyytiin mahtuu? Kun kävi näin...". No mahtuihan siihen ja niinpä sovittiin, että hän hakee minut lauantai aamuna ja lähdetään Nurmesta kohti.

Tässä kohtaa ei enää mikään estänyt eikä jarruttanut. Homma syveni nopeasti ja selkeästi. Jäin vielä uudeksi vuodeksi Nurmekseen ja sydän hakkasi verisuonten kanssa kilpaa koko tuon reilun viikon. Siinä välissä tämä nainen tuli asiakseen Nurmekseen uudelleen. Mulla oli täysin maha kuralla, ilmeisesti jännityksestä, olinhan tässä vaiheessa ollut jo 3 vuotta yksinäni ja nyt sitten olisi niinkun juttua ja silleen. No me ajeltiin. Tupakan poltto oli joka kerta jännä tilanne, koska ei tiennyt miten mahan siihen reagoisi. Olisihan se tietysti mieleenpainuvat treffit, kun äijä pieraisee paskat punttiin kesken kädestä pitämisen :D No jäin mieleen toisella tapaa - ja se oli minua, sitä Samia joka on taas ollut kadoksissa koko tämän vuoden. Siinä ajellessa mentiin sitten jonnekin levähdyspaikalle ihmettelemään. Olin vaikeuksissa omien tunteiden kanssa ja sen, että mitä ihmettä tässä pitää tehdä seuraavaksi jne. Tiedättekö, vähän kuin teinirakkauden kynnyksellä sellaista ihme häröilyä. No mä sain jotenkin änkytettyä jotakin ja suusta pääsi "haluut sä pöpöjä?" Tuolla tarkoitin ,että jos pussattaisiin ja mulla kun maha kuralla, niin...? :)

Uusioperhe

Me & My familia Kuva: oma arkisto

Tuleva emäntä muutti nopeasti kotoaan pois ja sai hankittua jo helmikuun alusta oman asunnon Joensuusta. Hän halusi, että lapset jäisi isälleen, ettei tulisi isoja muutoksia kerralla ja, ettei koulut vaihtuisi kesken lukuvuoden jne. Nämä lapset siis tapasin jo tuolloin joulun alla, mutta se varsinainen ensimmäinen tapaaminen taisi tulla maaliskuussa. Jälleen jännä paikka ja sitä se oli lapsillekin. Puoli tuntia kaamea hiljaisuus ja paine ja sitten se homma laukesi ja meni rennoksi. No toukokuussa jo muutettiin sitten saman katon alle. Siinä asuttiin vuosi ja emännän isommat lapset kävi meillä kolme viikonloppua kuukaudessa. Sain totutella isäpuolen ja aikuisen rooliin - niihin rooleihin mistä kummastakaan ei ollut kokemusta ollenkaan. Mutta se totuttelu tapahtui minun kannalta onneksi pehmeästi ja hissukseen. Kun avopuoliso tuli raskaaksi, me muutettiin tänne nykyiseen asuntoon ennen mun esikoisen syntymää, eli kesäkuu 2015 lähtien tässä ollaan oltu. Tultiin tähän siksikin, että isommat lapset ovat lähempänä ja saadaan vuoroviikkosysteemi päälle. Avopuolisolla, kun oli karmea ikävä tuon reilun vuoden lapsistaan ja siksipä tultiin lähemmäksi + omalla esikoisella olisi hyvät puitteet kehittyä tämmöisessä omakotitalossa. Että olisi ne lähtökohdat elämään samat kuin mitä itsellänikin oli. No tässä ollaan nyt aika tarkalleen vuosi vedetty tätä vuoroviikkosysteemiä. Se on koettu toimivaksi ja hyväksi, ainakin meidän puolelta. Mutta se mun tottuminen tähän kaikkeen. Siinä sitä onkin ollut.

Kun ajattelee asiaa silleen, että 1,5 vuodessa täydellisestä erakosta ja yksinäisestä sudesta, jostain 32 neliömetrin yksiöstä, tuli kolmen lapsen huushollia pystyssä pitävä aikuinen, isä ja isäpuoli, se vanhempi. Siinä sitä olikin. Tämä kaikki tuli kuitenkin lähtökohdat huomioon ottaen todella nopeasti eteen. Ja voin sanoa, ei ole aina helppoa ollut. Ei todellakaan. En ollut koskaan ennen tätä kaikkea edes se aikuinen. Olin hulttio, se tuhlaajapoika joka ei ottanut vastuuta mistään. Se kapinallinen joka ei hyväksy ollenkaan sitä, että joku hallitsee minua tai sitä mitä mun pitää tehdä tai teen. Tai edes yrittää. Tätä kapinahenkeä on edelleen esille, isosti välillä. Ja nyt sitten yhtäkkiä pitikin ottaa vastuuta A) omasta elämästä ja B) muiden elämästä saman katon alla. Että homma pyörisi. Tätä kun mietin tässä kirjoittaessa, niin tulee väkisin mieleen, että aika ison palan sain purtavaksi. Lähtökohdat koko kuvioon minun osalta oli erittäin kehnot. Siihen nähden olen mielestäni vetänyt paikoittain ihan hyvinkin, mutta jos kohta 34 vuotiaana on ollut aikuinen ja isäpuoli 2 vuotta ja isä vajaan vuoden, niin voinee puhua oikeasti kunnon tuhlaajapojasta.

Voinee siis todeta, että hyppäsin tammikuussa 2014 tuntemattomaan. Sellaiseen elämään mistä mulla eu ollut mitään käryä. Kaikki oli uutta ja se kaikki uusi vaati opiskelua. Että sisäisti ne asiat ja jutut. Sitä teen edelleen, toisaalta elämä on aina opiskelua joten eipä tämä siitä eroa. Sinällään hyppy tuntemattomaan on ollut mulle ennenkin tuttua ja koska tykkään jännityksestä ja riskien ottamisesta, olihan tämä kaikki kiehtovaa. En vain tiennyt, että se on 247 vääntämistä ja, että aikuisena, vanhempana oleminen on tätä. No nyt alan tietää. Alan myös tietää, tai oikeastaan tajuta ja sisäistää, että tuo nainen tuolla ei ole lähdössä yhtään minnekään. Ei vaikka kuinka temppuilisin. Olen sitä nimittäin alitajunnaisesti tehnyt lukuisia kertoja. Tämä johtunee jostain traumatilasta, hylätyksi tulemisesta. Sitä kun elämä on ollut aikaisemmin. Onhan  tämä elämä viime vuosina, etenkin viimeisen vuoden aikana, ollut erittäin raskasta. Ja väsyttävää. Mä oon välillä ihan loppu kaikkeen. Se jatkuva väsymys vaikka tuntimääräisesti nukun ihan hyvin ja vielä uniapnea laitteella, niin ihan laadukkaitakin se uni pitäisi olla. Mutta se väsymys, se tietää mulla ainakin kierroksia päässä, hermot menee pienestäkin eikä epäonnistumisia saisi tulla. Raskasta on ollut ja tottumista ihan uuteen elämään. Vaikka muutokset onkin olleet lähinnä kivoja ja elämässä kehittynyt ihan hulluna, on ne muutoksia ja se toisinaan tulee kiukkuna ulos. Miksi, niin en tiedä. Jotakin mä kapinoin ja puran sitä traumaa ja pahaa oloa väärin ulos. Ja olen myös tämän vuoden aikana huomannut, ettei mua todellakaan ole luotu pienempään kylään/kaupunkiin. Pää ei kestä paskan puhumista selän takana. Joskus kestää, joskus ei. Mutta huonoa on tehnyt ja henkinen vointi on laskenut dramaattisesti kohti ns lähtökuoppia. Siksikin on muutoksia luvassa...

Mulla on haaveita. Sellaisia mistä puhuin ensimmäistä kertaa jo 8 vuotta sitten. Mutta mä en uskaltanut silloin. Nyt tuntuisi siltä, että nyt uskaltaisin. Ennen kaikkea siksi, ettei mun tarttee unelmaani kohti mennä yksin vaan se on myös yhteinen unelma. Aika näyttää, nopeastikin jopa, uskaltaako kurottaa unelmia kohti ja tarttua siihen. Se ainakin houkuttelee nyt suuresti. Silleen kihelmöi, hyvällä tavalla ja kutkuttaa suuresti. No jää nähtäväksi, mutta näillä fiiliksillä se tuntuisi niin mahtavalta, Kerron unelmani nimen sitten, kun sen aika on. Sitten, kun mikään ei ole esteenä sille eikä mikään jarruta sitä. En nimittäin kehtaa ennakkoon kertoa mitään, koska silloin on tapana ollut, että kaikki menee perseelleen jos etukäteen hehkuttaa tai muuta.

Tulihan se sieltä! (Yli viikon lukko auki!)