Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

28.6.2016

"Hyvin traumaattinen elämänhistoria"

Noilla sanoilla alkaa lausunto, jonka sain tänään psykiatrilta. Lausuntoa tarvitaan, koska tarvitsemme sen soskua varten. Avopuoliso jatkaa töitä heinäkuun puolivälin tienoilla ja vauva tartteisi noin 5:ksi tunniksi per päivä hoitopaikan. Suurin syy tälle on se, ettei oma jaksaminen ja olot ole niin vakaat, että voisi luottaa siihen, että pärjäisin vauvan kanssa kahdelleen. Pääsääntöisesti elämä on hyvää ja tasaista, mutta auta armias kun se huono päivä osuu kohdalla. Se on silloin todella huono ja koska näitä huonoja päiviä kuitenkin tulee jonkin verran, kohtuu paljonkin, eikä sitä huonoa päivää pysty ennakoimaan tai ennustamaan, tämän arvaamattoman tilanteen vuoksi vauvan olisi hyvä olla hoitopaikassa. Psykiatrin luona käynti oli erittäin antoisa, sillä tajusin taas, ainakin, yhden asian elämästäni. Tässä otteita lausunnosta:

Hyvin traumaattinen elämänhistoria... Yläaste mennyt pipariksi... Amfetamiinipsykoosit olleet traumaattisia... Myös itsemurhayritys rekan alle menosta edelleen aiheuttaa takaumia... Kuormitusherkkä on... Ahdistuneena paranoidiset oireet edelleen aktivoituvat... Vointi on hyvin vaihteleva ennalta arvaamattomasti... Toimintakyky on lamassa huonona päivänä... Traumatakaumia on ja välttelee huumeisiin ja liikenneitsemurhiin liittyvää materiaalia pahan olon vuoksi... Rohkeasti pohdiskelee... Haluaa selvittää, mistä oireilussaan on kyse... Koulun kokee ylipäätään hankalaksi koulukokemusten traumaattisuuden vuoksi... Pt on halukas ja kaikin puolin sopiva psykoterapeuttiseen työskentelyyn... Pt on päässyt omin keinoin jo pitkälle, vaikka oireita on edelleen paljon...

Otetaan muutamaan kohtaan kantaa. Ensinnäkin mä en ollut ennen tämän päivän käyntiä edes koskaan miettinyt sitä vähääkään, että aika moni asia elämässäni johtuu traumaattisista kokemuksista. Eihän tuollainen ole käynyt mielessä varmaan kertaakaan, mutta on erittäin loogista. Se selittää nimittäin paljon. Mä en koskaan ole tajunnut sitä, kuinka paljon elämä ennen huumeita ja sen jälkeen on mua kuormittanut ja traumatisoinut.  Lapsuusajan asiat joista olen moneen otteeseen kirjoittanut on jo startti koko kuviolle. Sitten teiniajan ongelmat, huumeiden kanssa pelleily ja sen jälkeiset asiat. Ja vaikka etenkin huumeiden jälkeinen elämä on ollut parasta ikinä mun elämässä ja varsinkin viimeisen 2,5v aikana on tullut mielettömästi hyviä ja onnellisia hetkiä, kaikki ne on olleet muutoksia ja omalla tavallaan kuormittavia. Traumat taaseen on entisajan elämän juttuja, mutta näköjään hemmetin tiukasti kiinni minussa. Se jo alleviivaa kuinka tietämätön olenkaan ollut tälle asialle, etten ole koskaan missään puhunut tai kirjoittanut mitään mistään traumoista. En yhdessäkään blogikirjoituksessa, en edes sivulauseen sivulauseessa. Tämä jo todistaa sen, etten ole ottanut moista asiaa huomioon en sitten yhtään. Näin ne silmät vaan aukeaa minullakin.

Noista takaumista. Mulle ehkä pahin uutinen minkä voin lukea on kaikki ne uutiset, joissa kerrotaan henkilöauton ja rekan kolarista... Aina ei kyse ole itsarista, mutta aina ne miellän sellaisiksi ja täten päädyn muistelemaan omaa älyvapaata temppua. Siitä tulee syksyllä jo 6 vuotta täyteen, mutta edelleen se palaa mieleen jokaisesta sen tyyppisestä uutisesta ja niitä jopa itkulla selvitellään. Toinen vahva merkki siitä on se, että kuinka joka ikinen kerta, kun rekka tulee vastaan, niin mä automaattisesti hiljennän vauhtia ja muutan ajolinjan lähemmäksi reunaviivaa. Ja samalla mietin ihan kaikkea, niin sitä omaa temppua kuin sitä, että entäs jos tuolla rekalla puhkeaa rengas kohdalla ja se tulee päälle? Tai jotenkin muuten tulee keulakolari? Joka kerta. Ja mekin jonkin verran ajellaan autolla, aika paljonkin totta puhuen, niin näitä rekka tulee vastaan -tilanteita tuppaa tulemaan. Viimeksi tänään psykiatrin luota tullessa. Huumemateriaalia en sinällään välttele (kuvia, uutisia jne), mutta sellaiset elokuvat kuten Reindeerspotting saa voimaan mut pahoin, koska se on kuvattu niin koruttomasti. Näytetään kaikki räpylään lyönnit, pakkien otot, fiuuh ja rojut putkeen. Hyi hemmeti kun puistattaa. Just se ränniin vetäminen ja sen näyttäminen. Tulee niin vahvasti omat jutut mieleen, niin siksi se tuntuu sellaiselta kuin se tuntuu.

Ja vielä tuosta halusta selvittää mikä mättää jne. Muistan kuinka vuonna 2006 eka terapeuttini kehui, kuinka avoin ja kiinnostunut olin sille, että mikä mua vaivaa? Mistä kaikki johtuu? Miksi? Olen koko elämäni harrastanut itsetutkiskelua, etenkin viimeiset viisi vuotta ja olen aina ollut avoin kaikille testeille ym. Haluan todellakin selvittää oireiden syyt, mistä ja miksi? Näihin saadessani vastauksia ajan myötä, olen taas enemmän ehjä kuin vaikkapa nyt. Harrastan myös mielenhallintaa, en meditoimalla tms vaan ihan vaan keskityn pään sisäiseen ralliin, kun on aikaa pysähtyä. Tätä jouti tehdä vuosina 2011 - 2014 välisenä aikana ja pääsin siinä niin pitkälle, että osaan nykyään hallinoida uniani. Tai siis, että jos uni karkaa epämiellyttäväksi, pystyn sen keskeyttämään pienen ponnistelun jälkeen. Tiedostan näkeväni unta ja näinpä sitten pystyn sen keskeyttämään jos niin haluan. Esim. en muista kuolleeni koskaan unessa, joka kerta just ennen kuin se tapahtuu, keskeytän sen. Yleensä se vaatii oman olon rauhoittamista, ennen menin tupakalle ja nyt vaan olen, kun ei enää kessu uppoa. Höyryyttelen sähköröökiä, käyn ehkä jääkaapilla vaikka juustosiivun hakemassa, istun hetken paikallani ja sitten voikin palata unille. Kyseiselle kyvylle on olemassa myös nimike; Selkouni (engl.  Lucid dream) tuosta linkistä pääsee lukemaan Wikipedian artikkelia aiheesta jos kiinnostaa.

Psykoterapia

Tämä olisi nyt sitten tarkoitus aloittaa. Sain listan tämän alueen terapeuteista, joten niille soittoa ja koittaa saada muutama aika muutamalle eri terapeutille tässä jossain vaiheessa. Ajat voi olla kortilla, mutta ainahan niitä vapautuu. Mietittiin sitä, että milloin se aloitus olisi sopiva. Syksyllä on häät, joten ei sitä ennen ja syksyllä alkaisi (jos pääsen) se kokemusasiantuntijakoulutus jonne pyrin. Psykiatrin mielestä ne voi mennä limittäin vaikka itseä se ensin epäilytti. Sanoi vaan, että kyllä ne ajat saa fiksattua silleen, että pystyy samalla suorittamaan tuon koulutuksen. Kun toinen vaihtoehto melkein olisi vuoden päästä ja itse ei millään jaksaisi venailla sinne saakka. Mitä nopeammin sen pääsee aloittamaan, sen nopeammin tulen oikeasti eikä semisti kuntoon. Siksipä häiden jälkeen syksyllä voisi olla oiva aika aloittaa tuo.

Eli next steppi olisi se, että soittelen läpi nuo terapeutin ja koitan saada aikoja varatuksi. Sitten kun löytyy itselle se oikea ihminen siihen, ilmoitus tälle psykiatrille niin saa lausunnon sitten siitä. Tämän päivän diagnoosiksi kirjattiin F43.1 Traumaperäinen stressireaktio, joten sillä tiedolla eteenpäin.


Onko mulla kilpirauhasen vajaatoiminta?

Mulla on ollut enemmän ja vähemmän väsynyt olo oikeastaan vuosia. Psykiatrin vastaanotolla huomattiin, että multa on otettu kilpirauhasen testin viimeksi vuonna 2011 ja jo silloin on ollut kiikun kaakun, että onko viitteiden yli vai ei. Ei vielä tuolloin ollut, mutta enpä yllättyisi jos se minulta todettaisiin. Se selittäisi tosi paljon tuota mun jatkuvaa väsymystä. Väsymykseen liittyy varmasti myös stressi ja ylikuormitus johon ilmeisesti olen hyvin herkkä. Harvoinpa se yhden asian syy mikään on, vaan liikkuvia palasia, muuttujia ja monen asian summia ne tahtoo olla. Kilpirauhasen vajaatoimintaan ominaista on myös lihominen ja niitä kiloja on kyllä tullut näinä kuivina vuosina. Itse asiassa siihen tahtiin, ettei nahka oikein ole tahtonut pysyä mukana ja niinpä arpia vähän joka paikassa reippaasti. En kuitenkaan niistä ole häiriintynyt, lapset joskus kyselee jotta mitä jälkiä nuo on. Itseä ei juurikaan haittaa ja pystyn elämään niiden kanssa.

No joka tapauksessa lähetteet erilaisille verikokeille on nyt laitettu ja tarkoitus olisi selvittää mahdollisimman pian nämä asiat. Kun saa mahdollisen lääkityksen siihen, niin toivottavasti elämänlaatu paranee. Samalla ainakin sokeriarvot tsekataan ja jotain muutakin vissiin.

25.6.2016

Citalopramin alasajo maalissa

Edit. Eräässä isossa fb-ryhmässä on otettu esille tärkeä pointti. Lääkkeitä ei saisi koskaan lopettaa seinään. Tämä jos mikä on totta. Ja kyllä, olen ollut tietoinen asiasta siitä lähtien, kun ekan mielialalääkkeen sain, vuonna 2006. Olen ollut koko ajan myös tietoinen siitä, että tämän citalopramin seinään lopetus saattaa aiheuttaa jopa kuoleman ja lopetus noin yleensäkin lisää riskiä itsemurhan tekoon. Nämä on kuitenkin harvinaisia, mutta mahdollisia. Siinä mielessä otin hallitun riskin. Koko lopetus tapahtui vähän niinkun vahingossa. 9.6 vedin viimeisen ja ajattelin 10.6 hakevani uuden satsin. Tulin 10.6 toisiin ajatuksiin. Lopetankin. Nyt se onnistuu ja se oli päätös, ei toive tai rukous. En myöskään vallanut mieltäni pelolla kuolemasta. Mietin, että vaikka lääke onkin ollut vuosia käytössä, se on ollut minimiannoksella joten ehkä tulevat olot on miedommat. No en tiedä oliko miedommat, mutta vittumaiset ne oli. Olot alkoi kuitenkin mennä ohi kohtuu nopeasti. Ja nyt, 2 viikkoa myöhemmin, tää on tässä. Selvitty ja kestetty. Niin minä kuin perheenkin kesti sen. Loppujen lopuksi tyylillä ei ole väliä, vain lopputulos merkitsee. En kuitenkaan suosittele kellekään tätä tyyliä vaan ennemmin pikku hiljaa, asteettain. Selviät todennäköisesti helpommalla.

Olkootkin tämä varoittava esimerkki siitä, mitä seinään lopetus voi tuoda tullessaan. Ja ehkä pistää funtsimaan, että millaisia myrkkyjä ne syöttääkään meille jos se tuottaa tämmöisiä tiloja. Jos olisin tiennyt mihin oravanpyörään sotkeudun, en olisi ikinä ottanut sitä ensimmäistäkään SSRI-lääkettä. Nyt tiedän ja pysyn niistä kaukana. Mutta se pitää myös muistaa, että jokainen ihminen on yksilö ja näin ollen jokainen reagoi omalla tavallaan. Se miten mulla meni, ei tarkoita, että sullakin menee samalla tavalla. Edit loppuu tähän.

No niin.  Siitä on reilut kaksi viikkoa, kun viimeisen 10mg Citalopram napin nielaisin. Tarkalleen päivä oli 9.6 kuluvaa vuotta ja 10.6 alkoi kivulias lusiminen. Jo ekana päivänä alkoi hermopinnettä päässä kiristämään ja sitä sitten riitti puolitoista viikkoa. Tuon suoraan sanottuna vitutuksen lisäksi keho alkoi reagoimaan kolmantena päivänä myös antamalla sähköiskun tapaisia tuntemuksia oikeaan ranteeseen. Ja kun makuun päästiin, tuo oire vaan paheni tuoden tullessaan myös sekavan / oudon olon. Huippasi. Sähköiskut lisääntyi siinä määrin, että jopa joka askeleen, kun otin, tuli sähköiskuja molempiin jalkoihin ja käsiin, koko matkalta. Kiva oli kävellä, siksipä sitä välttelinkin. Makuu asennossa sähköiskuja ei liiemmin tullut. Oli jokseenkin outoa tuo koko kuvio.

Citalopram on yksi eniten käytetty mielialalääke Suomessa 


Ensimmäisiä helpotuksen merkkejä alkoi tulla tosiaan 1.5vk lopetuksesta. Eli noin 10 päivän päästä. Nyt, 16 päivää myöhemmin, ei ole tuosta koko kärsimyskirjosta jäljellä kuin erittäin satunnaiset sekavuustilat, joita tulee hyvin hyvin vähän. Sellainen piikki joka menee nopeasti ohi. Vitutus / hermot täysin riekaleena ja sähköiskut on historiaa. Muutapa ei ollutkaan.


Mitä lopetus on tuonut tullessaan?


No ensinnäkin unet on olleet ihan erilaiset kuin ennen. Jos ennen näki pitkiä, koko yön kestäneitä elokuvia, nyt on ollut useampana yönä sellaisia lyhyitä, tehokkaita unipätkiä tosi paljon. Eli "160 merkin twiitistä" heti välittömästi uuteen samanlaiseen ja tätä riittää. Pitäisi alkaa varmaan pitämään unikirjaa, ihan veikeitä ja ihmeellisiä "välähdys" unia on riittänyt.

Toinen minkä olen pistänyt merkille on mun ruokailu. Ennen, yleensä, tempaisin iltamyöhään vasta ensimmäisen safkailun ja se tankkaus oli kerta laakista iso ja täyttävä. Ei koko päivä mitään, vain kahvia ja sit yötä vasten kauhea mässäily. Nyt tämän parin viikon aikana oon ruvennut syömään pitkin päivää pienempiä settejä. Tämä muutos on erittäin tervetullut ja hyvä. Aamupala jää edelleen väliin, kun ei vaan pysty, mutta jo puolen päivän jälkeen tulee ekan kerran nälkä. Ennen ei todellakaan. Pää ruokailu tapahtuu iltapäivällä ja ennen nukkumaan menoa iltapala. Plus jotain pientä saattaa mennä etenkin pääruoan ja iltapalan välissä. Ruokailua siis huomattavasti tasaisemmin kuin ennen, sekä pienempiä määriä per kerta.

Lääkkeen tuomaa "hyötyä" siis sitä, että se jeesaa julkisten tilanteiden pelkoon, niin en ole huomannut, että nyt olisi tuon suhteen jotenkin huonommin, kun enää sitä syö. En yllättynyt, sillä koko lääkkeen vetäminen oli mun mielestä turhaa jo useamman vuoden ja taisin olla oikeassa. Mulle turha lääke ja aina parempi jos ei tarttee mieliala yms droppeja käyttää.
Tästä lähtien mennään kolmen lääkkeen voimin, kun vielä viime syksynä upposi viittä eri lääkettä. Kehitystä tämän suhteen on siis tapahtunut. Nuo jäljellä olevat kolme lääkettä (Peratsin, Lyrica & Mirtazapin) tuntuisi ainakin tässä ja nyt, että ovat täsmä lääkkeitä ja ne on hyvä olla jatkossakin käytössä. Ei mitään palaa, että uskaltaisin yhdestäkään noista luopua, mutta toisaalta, miksipä pitäisikään, kun auttavat oikeasti ja niistä selkeä hyöty? Turha muuttaa hyväksi todettua asiaa.

Ja jos luoja suo, niin ei enää ikinä mulle mitään SSRI-paskaa. On meinaan semmoista kamaa, että huh huh. En edes halua tietää sitä kaikkea, mitä nuokin valmisteet tekee ihmisen aivoille ja kehon toiminnalle. Ja irti pääsy, se on tuskaa. Tai oli ainakin mulle ja todella monelle mullekin ihmiselle kommenttien ja foorumiviestien perusteella. Jotkut pääsee helposti irti ja hyvä niin, mutta mulla epätoivo valtasi mielen ja valui tuskan hiki lähes 2 viikkoa vaikka pienin mahdollinen annos. Tosin käyttövuosia reippaasti (5v).

No nyt homma näyttäisi olevan maalissa ja mieli kirkas ja olo tyytyväinen. Onnistuin :)

24.6.2016

Merkitty mies

Siitä on reilut 10v aikaa, oisko joku 13v, kun yhtenä viikonloppuisena yönä törmäsin Nurmeksen ainoassa edes lähes yökerhomaisessa baarissa "kadun mieheen". Tämä kadunmies oli todellisuudessa kaikkea muuta kuin se, minkä ulkoisella olemuksellaan koitti antaa signaalia muille ihmisille.

Tää jätkä, mua varmaan 10+ vuotta vanhempi mies, lyöttäytyi seuraan ja alkoi yhtäkkiä kysellä, että mä varmaan tiedän mistä saisi huumeita. Että pitäisi saada paljon kerralla. Kukkaa, piriä mitä vain, mutta iso satsi, sillä kuulemma rahaa olisi. Hän oli pukeutunut silleen, että vaatetuksen ja ulkoisen habituksen perusteella kyllä voisi kuvitella, että huumeista saattaisi olla oikeastikin kiinnostunut. Ensin se kysyi tosiaan, että tiedänkö mistä saa. Vastasin, että joo, Joensuusta. Olin aivan naamat eikä tämän johdosta hoksottimet pelanneet sinä iltana ihan niinkuin piti. Muistan kuitenkin ihmetelleeni sen "olen sun ystävä" asennetta, koska koskaan aikaisemmin en ollut ko. tyyppiin törmännyt. Sekä sitä, että kyselee ennakkoasetelmien perusteella (emme tunteneet toisiamme) silti heti isoja määriä minulta, eikä tyyliin, että jos on hatseja niin käydään polttaa setit? Sen muistan, vaikka aivan päissäni olin, että koko ajan vakuutteli rahaa löytyvän ja paljon pitäisi saada. Homma haisi, jo silloin, mutta en ihan kartalla ollut. Kävin kokeeksi olevinaan soittamassa Joensuuhun ja menin takaisin tän tyypin luo. Sanoin kukan onnistuvan lähiaikoina. Loppuiltaa kyseisessä baarissa en muista ja se tyyppikin katosi seurasta jossain kohti lopputunteja. Kunnes törmäsin siihen paikallisen roskaruokapaikan ulkopuolella neljän pintoja aamuyöstä. Se roikkui siinä ovessa ja nauroi, että kohta saa kaveri nenäänsä, kun ei tiedä kenen kanssa painii. Siinä oli siis menossa sen frendin ja jonkun muun kanssa pienoinen tappelu. Se oli joko oikeasti hieman kännissä tai sitten veti illan roolinsa tosi hyvin. Oman humalatilan takia oli vaikea arvioida kuinka päissään tämä tuntematon "ystäväni" oli.

Keskustelu siirtyi hyvin nopeasti takaisin huumeisiin. Sekä siihen, että sanoi tuntevansa mun isän. "Ai ja nimi tähän" sanoin, johon se "joo kyllähän mä nyt ja nimi tähän tunnen". Fak. Jälkeenpäin mietittynä jos olisin ollut ovela, olisin keksinyt jonkin tuulesta temmatun nimen ja testannut miten hyvin se tunteekaan mun isän. No siinä humalatilassa en osannut pelata sitä tilannetta oikein. Samalla se tappelun tynkä alkoi hiipua taustalla ja sovittiin tämän tyypin kanssa, että palataan asiaan. Puhelinnumeroita tms ei vaihdettu. Sanoin järjestäväni kukkaa sille, mutta koko homma haisi.
Undercover cops. Kuva: nevergetbusted.com

Jäin asiaa miettimään pitkäksi aikaa ja tästä puhuin kavereillekin. "Vittu se haisi ihan sialle (nimitys poliisista)" muistan monesti hokeneeni ja päivitelleeni samalla, että onneksi en oikeasti alkanut mitään järkkäilemään. Asia jäi vaivaamaan. Oli ollut jo jonkin aikaa puhetta meidän keskuudessa, että monikin, todennäköisesti soluttautujakyttä, on ollut Nurmeksen baareissa ja tulleet kyselemään isojen settien perään. Moni epäili tätä, että täällä on menossa joku soluttautumisoperaatio.

Jackpot


Tähän vaivaan tuli helpottava jackpot sattumalta, parisen viikkoa tuosta ensitapaamisesta (ja viimeisestä). Oltiin parhaan kaverin kanssa rullaamassa Nurmeksen Porokylässä, kun näin sen jätkä. Huusin "toi se on!!" "Toi tuli kyselee huumeista!!" ja hiljensin vauhtia siten, että kyseinen janari ehti mennä sinne liikkeeseen sisälle ja täten ei ainakaan heti huomaa mitään. Sillä päätin vetää auton parkkiin, sen tyypin auton taakse. "Nyt katotaan mitä autorekisterikeskus antaa rekkaritunnuksilla". Rekkari palvelunumeroon ja hetken päästä saatiin vastaus. Sieltä tuli kaikki tiedot ja se mitä hain, sen sain. Auton omisti rikoskomisario tmv Joensuusta.

"Vittu mä niin tiesin tämän!" muistan sanoneeni. Parkista äkkiä veke ja ilmoitus jokaiselle kenet tunsin. Tosissaan täällä on kytät soluttautumassa porukkaan. Tieto kiersi nopeasti ja kaikki varmasti sen sai. Sen jälkeen oltiin taas entistä varovaisempia, niin yöelämässä kuin muutenkin. Tuon tiedon jälkeen aika moni sanoi, että häneltäkin tuli joku tuntematon kyselemään jne. Sitä ne harrasti siellä jonkun tovin, mutta taisi mennä monkään tämän yhden paljastuttua kytäksi. Eivätkä tietääkseni koostuneet koko operaatiostaan ei sitten mitenkään.

22.6.2016

Jokaiselle tulee heti tietty mielleyhtymä, kun kuulee sanan "huume"

Se on samantien yhtäkuin amfetamiini, heroiini, subutex, ekstaasi, muuntohuumeet, LSD, jopa kannabis, mutta kenties se kaikista pahin unohtuu... Alkoholi.

Se, miksi ihmisillä, minullakin yhtälailla, tulee aina nuo mainitsemani tai vastaavat huumeet mieleen, kun kuullaan sana huume. Mutta kukaan ei muista tai jopa tiedä, että päihde nimeltä alkoholi on yksi pahimmista, eniten tappavimmista ja vaarallisimmista päiht... Huumeista. Kyllä huumeista.
Kuvituskuva: canadiancentreforaddictions.org

Huume = huumausaine = aine joka päihdyttää. Miksi siis niin sujuvasti ja täysin unohtaen alkoholista ei puhuta huumeena vaan tuotteena? On kaljaa, siideriä, lonkeroa, tiukkaa viinaa, viiniä, viskiä, konjakkia jne.

Alkoholista ei ole koskaan puhuttu huumeena. Kaikista alussa mainituista päihteistä sen sijaan puhutaan, myös siitä niin hehkutetusta kannabiksesta. No aikalailla alkaa olla jo yleisestikin tiedossa kohtuu suurelle yleisölle, että se kaikista vaarattomin päihde on tosiaan kannabis. Ei täysin vaaraton, niinkuin ei yksikään päihde, mutta se kaikista vähiten ongelmia aiheuttava. Tätä väitettä tukee lukemattomat sivut ympäri nettiä, lehtiä ja kirjoja.
C.R.E.A.M (Cash Rules Everythin' Around Me) Kuvituskuva: junosunderland.deviantart.com

Mun tämän kirjoituksen pointti on se tasa- ja yhdenvertaisuus sekä rahan voima. On jotenkin ihan uskomatonta kuinka moni ihminen ei edes tiedä, että alkoholikin on huume. Se on vain laillinen sellainen jolla valtio ym saa rahaa. Ja tästä päästäänkin tähän koko kuplan ytimeen. Raha määrittelee mikä on laillista, mikä on huumetta ja mikä ei. Amfetamiinilla ei tienaa verovaroja eikä mitään muutakaan. Ei myöskään esim. muuntohuumeilla eikä muillakaan alussa mainituilla. Lääkekäytössä olevat kannabis ja subutex sekä muut vastaavat tuo rahaa eritoten lääkefirmoille ja isot herrat nauravat matkalla pankkiin. Kannabista on hankala kontrolloida, joten se on vielä toistaiseksi laiton päihde. Ja ajatella; jos kannabis laillistettaisiin, sehän auttaisi todella moniin vaivoihin, ihan mielenterveyspuolen ongelmiin myös (masennus, unettomuus ym) eikä vain fyysisiin ongelmiin. Tämä taas tietäisi lääkefirmoille satojen miljoonien tai jopa miljadiluokan tappioita, kun perinteiset myrkyt kuten SSRI-lääkkeet ja kovat kipulääkkeet ei enää tekisikään kauppaansa. Jengi kasvattaisi itselleen kukkaa ja voisi hyvin. Alkoholin kulutus laskisi ja se taas tietyille tahoille ei käy, koska raha. Sillä raha on se mikä määrää täällä maapallolla, siksi hangataan joka asiassa vastaan viimeiseen saakka.

Mutta niin. Palataan alun purpatukseen. Meille on iät ja ajat mainostettu ja myyty alkoholia käyttämällä siitä sanaa alkoholi. Ei huume, koska sana huume on voimakas, pelottava ja synkkä sana. Jokainen luo oman kuvitelmansa siitä, mitä huume on ja miltä huumeiden käyttäjä näyttää. Likaiset narkkiluolat, käsivarret tikattu umpeen, huolimaton ulkonäön siisteys jne. Alkoholista taas ihmiset luo kuvitelman, että se on ensinnäkin A) hyväksyttävää (onhan se laillista), B) se on kivaa ja siistin näköistä (drinkkilasit jne) ja C) ihmiset voi hyvin. Toki sitten ääritapauksissa mielikuva on se rähjäinen, koditon puistojuoppo joka nukkuu sillan alla ja on kännissä jo aamu 10 aikoihin. Molemmat mielikuvat sekä huumeista tulleet mielikuvat ei ole vääriä, sillä ihan Suomessakin noihin mielikuviin mahtuu ihmisiä, paljon.

Silti tämä laillinen ja hieno nautintoaine tappaa ihmisiä varmasti eniten, tavalla tai toisella ja jos ei tapa, niin voisin mututuntumalla sanoa, että kaikista päihteistä eniten aiheuttaa kaikenlaisia sairauksia jne. No siihen vaikuttaa tietysti monta syytä, kuten sen helposti saatavuus, markkinointi, hintataso ja tietysti se koukuttuminen. Jos tänä päivänä, vuonna 2016, alkoholi tulisi markkinoille, sitä ei ikinä laillistettaisi. Ei sellaista hermomyrkkyä (linkki vie studio55.fi juttuun) kuin alkoholi, voitaisi mitenkään laillistaa. Meidän kulttuurissa alkoholin kulutus on hyväksyttävää ja se tuo verotuloja valtion kassaan ihan hemmetisti. Nämä(kin) kaksi asiaa pitää alkoholin laillisena päihteena, tai no huumeena.
Kuvituskuva: americanaddictioncenters.org

Kuten jo aikaisemmin totesin, huume on sanana voimakas, pelottava jne ja juuri siksi alkoholista ei puhuta yleisellä tasolla edes sivulauseen sivulauseessa huumeena. Sen sijaan esim. kannabis on huumetta vaikka paljon "terveellisempi" päihde kuin alkoholi. Miksi kannabiksesta, amfetamiinista ja muista päihteistä ei puhuta samalla tavalla sen nimellä vaan nimenomaan huumeena? Se säikäyttää puolet ihmisistä varpailleen, mutta annapas kun otetaan keskusteluun mukaan alkoholi, niin jo muuttuu asenne.

Onko tässä pohjimmiltaan kyse siitä, että halutaan luoda tietty mielleyhtymä tietyistä päihteistä? Alkoholia huudetaan kilpaa kuinka hieno ja ihan paras se on, mutta kaikki muut päihteet on paskaa ja johtaa välittömään kuolemaan kertalaakista? Koska ne on huumeita, aivan niinkuin on alkoholikin. Mutta sitä ei tiedetä eikä sitä muisteta.

Mun mielestä olisi tasavertaista jos medioissa puhuttaisiin joko kaikista päihteistä huumeina (ml. alko), tai vielä parempi, päihteenä. Myös päihteen nimellä puhuminen jokaisesta päihteestä voisi toimia, tai ainakin sekin olisi parempi kuin nykyinen tila tässä asiassa. Itse olen otsikoinut monetkin kirjoitukseni sanalla huume, mutta tosiasiallinen syy siihen ollut se, että ihmiset haluaa ja tykkää lukea silleen kuin se joka paikassa tehdään. Ja koska ihmiset erittelee päihteet alkoholiin ja huumeisiin, voisi tulla sanomista jos otsikko olisi merkitty huumeeksi ja siellä puhuttaisiin vain alkoholista eikä niistä "oikeista" huumeista. Tulisi välittömästi kuittia siitä, että otsikko johtaa harhaan. Siksi ne on otsikoitava siten, että ihmiset tajuaa heti mistä mahtaa kirjoituksessa olla kyse. Mä en ole luonut mielikuvia eri päihteistä kellekään, sen on hoitanut aivan muut tahot, joten niitä käy kiittäminen ja minunkin on vain mentävä mukana. Yksin en pystyisi kääntämään kelkkaa suuren massan edessä.

20.6.2016

Blogi siirtyi tänne ja jatkossa Vuodatukseen ei enää tule mitään

Päätin tehdä sen, mitä olen miettinyt pitkän aikaa; siirtyä pois Vuodatuksesta (linkki vie mun blogiin). Syy siihen lähinnä on se, ettei Vuodatusta päivitetä ollenkaan ja ylläpidosta ei kuulu eikä näy mitään. Silloin, kun sinne aloin kirjoittamaan elokuussa 2014, niin siitä asti siellä on lukenut mm. "tämä tieto seuraa sinua vähän myöhemmin" = lähes kaksi vuotta on tosiaan "vähän" myöhemmin eikä edelleenkään näy mitään tuossa. Ylläpito ei reagoi ollenkaan yhtään mihinkään yhteydenottoon, koko paska on jätetty selkeästi tuuliajoille. Miksipä siis itsekään siellä enää olisin? Jos sivustoon ei kerta panosteta ollenkaan, en minäkään aio siellä enää pyöriä. Suoraan sanoen on vituttanut heidän saamattomuus todella kauan ja nyt sitten riitti.

Tästä lähtien Helvetistä Taivaaseen blogi päivittyy tänne. En poista tuolta Vuodatuksesta yhtään mitään, antaa tekstien olla ja sieltä copy-pastesin muutaman kirjoituksen jo pohjaksi tähän osoitteeseen. Ajattelin kyllä jossain vaiheessa kopioida kaiken tuolta, mutta tätä enempää tuskin tänne laitan. Otan ne vain itselleni talteen, koska koskaan ei voi tietää milloin lappu tulee luukulle ja koko Vuodatus kuolee pois.

Yksi syistä muuttoon tänne Bloggeriin oli myös se, että täällä on säätömahdollisuuksia sivun ulkoasuun yms paljon paljon enemmän. Tämä on myös näin äkkiseltään sanottuna selkeä mesta ja plus, tänne ilmeisesti saa youtube videot suoraan upotettua tekstin sekaan. Visuaalisesti Blogger on myös selkeästi hienompi paikka. Tämä on tätä päivää toisin kun Vuodatus, joka on jämähtänyt viiden vuoden päähän noin karkeasti sanottuna.

Ja varoituksen sana: Aion täällä pitää noita Google Adsense ja Tradetracker systeemien mainoksia (sikäli, kun edes minut hyväksytään mukaan), muutamia ja toivon, ettei niistä häiriötä ole kellekään lukijalle ja, ettei ne lukukokemusta pilaa. Ihan jo voisi sanoa, että tutkimusmatka on noiden käyttäminen, jännä nähdä, voiko tällä tienata edes muutamaa kymppiä :) No raha mielessä ja raha edellä tätä ei tehdä eikä tulla tekemään, mulle se tärkein tässä on edelleen ja aina; vertaistuen antaminen ja myös saaminen. Halu auttaa ja sillä tavoin hieman edes korvata omia hörhöilyjä muita kohtaan, niin se on se juttu :) Eikä ne muutamat mahdolliset eurot köyhälle perheenisälle pahaa tee. En sano, että olisin työtön vaikka virallisesti niin olenkin, sillä tämä blogin pitäminen jne on melkoista hommaa. Päivät saattaa kaikkine oheismatskuineen olla todella pitkiä, mutta tiedättekö mitä? Mua se ei haittaa, en koe tätä työksi eikä tämä mua hirveästi rasita (korkeintaan henkisesti). Voisi sanoa, että olen vihdoin löytänyt sen "mun jutun" mitä on todella kiva tehdä. Ja asian pysymisenä mielekkäänä on edesauttanut todella paljon te hyvät lukijat. Te autatte mua jaksamaan tämän parissa ja luotte mulle monesti uskoa, että tämä on hieno ja ennen kaikkea tärkeä juttu. Ja mikäpä on parempaa tähän liittyen, kun saada viestiä tyyliin, että "sä autat mua jaksamaan tämän paskan keskellä" ja paljon paljon muuta samanlaista palautetta.

Toivottavasti viihdytte täällä Bloggerissa. Itselle ainakin tämä näyttää kivalta mestalta ja uskon alku häröilyjen jälkeen pääseväni tähän paremmin ja paremmin sisään.

Tervetuloa mukaan!


Arman Alizadin "Pohjantähden alla" päihderiippuvuus-jaksosta

Katsoin kyseisen jakson jo ennakkoon viime viikolla ja uudelleen tällä viikolla, kun telkkarista tiistaina tuli. Ohjelma sai minut pohtimaan asioita lisää ja ehkä uudesta vinkkelistäkin. Ehkä sykähdyttävin hetki koitti, kun jaksossa mukana ollut Toni kertoi sen juuri sellaisilla sanoilla ja äänenpainoilla kuin se asia oikeasti onkin; "Emmä kuolemaa pelkää, mä pelkään niitä vitun oloja". Näinpä. Ja niinpä.
a4c4e3a94ca63655615107a56cbe0b1f.jpg
Itse olen ollut pirikoukussa, mutta se kaikista pahin koukku mikä oli, se oli subutexkoukku. Se sai minut niin henkisesti kuin fyysisestikin aivan paskaksi. Itse asiassa niitä oloja ei kestänyt ollenkaan, ei mitenkään. Pakko oli hakea kaljaa tai vetää lääkkeitä, että sai pahimmat olot huitsin vittuun mun kehosta. Ja päästä. Se oli henkimaailman juttuja, että aikoinaan lopetettuani huumeet täysin seinään, viimeisen vuoden jokapäiväisen käytön ja vajaan 10v vetämisen jälkeen, mä selvisin. En tiedä miten ja millä voimilla, mutta lienee pääasia se, että selvisin. Tuona viimeisenä vuotena olin aineissa jokaikinen päivä. Pilvessä, piripärinöissä, texinotkuissa ja lääkkeissä. Kännissä. Taisi sitä metadoniakin mennä ja essoja hieman, mutta tuo ensin mainittu nelikko hallitsi, subun hallitessa tilannetta enimmäkseen ja lähes koko ajan. Ja sit mä vaan lopetin. Luojalle kiitos, etten muista niitä ensimmäisiä päiviä, viikkoja ja kuukausia, mutta olen täysin varma, että ellei olisi jo tuolloin ollut Lyrica lääke vakituisessa käytössä, en olisi selvinnyt. Lyricaa meni alussa enemmän kuin lääkäri määräsi ja se johti tietenkin siihen, että lääkkeet loppui ennemmin kuin apteekki niitä pihalle antoi. Se taas johti kaljan vetämiseen. Paikkasin pahimpia huumerefloja Lyricalla, en mä siitä mitään fiiliksiä saanut, mutta se rauhoitti ja tasasi ne pahimmat ohi. Ei se silti herkkua ollut vaan suoranainen painajainen, silmät auki kaikki aistit päällä. Se kipu oli jotain mitä en pysty sanoilla tähän kuvailemaan, mä olin niin kipeä, niin paskana, kun ihminen vaan olla ja voi. Lyrica pelasti, ja oma, luja tahto. Sekä jotkin aivan yliluonnolliset supervoimat mitkä sain jostakin, en tiedä mistä, mutta jostakin ja loppu on uuden elämän alkua. Sitä pitkää ja kivistä tietä, mutta nyt on pahimmat kivet ohitettu, ei karikkoja näköpiirissä ja tie suht tasainen. Eräs lukija tuolla facebookin puolella on pariin otteeseen sanonut ja muistuttanut faktasta; Kaikki se paska mitä tänä päivänä kärsin ja joudun sietämään ja niiden kanssa elämään (omat romahdukset, toisinaan mt-ongelmat mm. masennus jne), ne ei ole mitään verrattuna siihen, mitä aikoinaan elämä oli. Mikään asia ei saa nykyelämässä mua niin rikki ja hajalle, että se ylittäisin huumevuosien tuskan ja pahan olon. Ja kaiken lisäksi, mistä kaikesta sitä onkaan säästynyt, kun ei enää niissä piireissä hengaile. Tuo fakta on lohduttavaa ja saa monesti omat olot paremmaksi, kun tuon muistaa. Enää en niin pohjalle vajoa, yksinkertaisesti se on mahdotonta.
Mulle jäi tuosta Arman Alizadin ohjelmasta myös toinen lause mieleen. Siinä vanhempi mies sanoi hyvin lohduttomasti, että "silloin, kun on ihmisestä kyse, ei raha saa olla esteenä". Jälleen näinpä ja niinpä. Mun käsityksen yläpuolelle menee se karu fakta, että raha menee ihmisen edelle Suomessa ja varmasti maailmallakin. MIten ihmeessä raha, jota luodaan nappia painamalla, voi olla esteenä ihmisen terveydelle? Miten se voi olla este? Miten vitussa sitä rahaa ei muka ole siihen, että päihdeongelmainen saataisiin hoitoon, kuntoon ja jopa työelämään? Mitä se auttaa, että "joo valitettavasti et nyt pääse hoitoon, kun on nuo määrärahat tiukassa, että voimia ja koita jaksaa"??? Se ihminen ei ikinä parane ja se jatkaa niitä huumesekoilujaan kaikkine oheistuotteineen ja sekö on sitten halvempaa, kuin hoitoon laittaminen? Ei voi mitenkään olla! Ohjelmassa ollut Tonikin sanoi, että hän tartteisi* psykiatrista hoitoa ja ihmistä, joka kuuntelee. Nämä on aina moniulotteisia juttuja jossa ei voida toimia siten, että hoidetaan näennäisesti päihdeongelmaa, mutta ei ollenkaan mielenterveysongelmia. Tai toisinpäin. Ne kulkee kuitenkin käsikädessä oikeastaan jokaisen kohdalla. Ja jos vain toista hoidetaan ja toinen jätetään hoitamatta, se mitä on hoidettu, on hyödytöntä. Ihminen palaa entiseen hyvin nopeasti, koska ongelmia on edelleen ja totutulla tavalla on niitä itse hoitanut, niin mitä muuta hän voi tehdä? Vain toisen ongelman hoitaminen johtaa vain ja ainoastaan siihen, että on taas jälleen sitä rahaa tuhlattu jopa holtittomasti ja siihen painettu aika on ollut täysin kankkulan kaivoon heitettyä aikaa. Kaikilla, jos kellään, ei käy niin hyvä tuuri, että sitä vain selviää lähes omin voimin niistä paskoista pois. Mä vaan selvisin jotenkin ihmeellisesti, mutta selviääkö joku toinen, niin pitkässä puussa on. Mulla oli kohtuu harvakseltaan terapiaa, mutta sekin tuli kuvioihin vasta 9-10 kuukautta lopettamisen jälkeen. Sitä ennen taistelin itse omin voimin lääkityksen avulla ja jotenkin sitä vain siitä pyörähdettiin takaisin elävien kirjoihin. Haluan kuitenkin painottaa sitä, että myös mun tyylillä on mahdollista selvitä kellä tahansa, olenhan elävä esimerkki siitä, mutta suosittelen kyllä jotain hoitolaitosta. Tai vaikkapa sitä korvaushoitoa. Pääset vähemmällä ja selviät nopeammin. Voisi sanoa, että mun tyylillä tähän pisteeseen päästäkseen on mennyt se reilut viisi vuotta, hoitolaitoksen turvin pääset samaan 2-3 vuodessa. Eli puolta nopeammin. No oli se tyyli mikä tahansa, lienee ainoa asia millä oikeasti on merkitystä, on se selviäminen. Ei tämä mitään joka päiväistä niityllä tanssimista ole, no tuskin kellään on, mutta kyllähän se hammasta kiristää ja hermopinne on tiukilla hyvin herkästi. Kuulunee asiaan ja näillä mennään. Ennemmin näin, kun subutöötit hihaan tai pitkän piikin jälkeen ikuiseen uneen.
Haluan sanoa vielä loppuun, että iso kiitos Armanille! (Linkki vie miehen fb-sivulle) Teet ihan huikeaa duunia ja toivottavasti työsi todellinen jälki alkaisi näkymään mahdollisimman pian. Voi kestää aikansa ennen kuin herätään tämän(kin) jakson merkitykseen tulevaisuudessa, mutta toivottavasti jakso avasi niiden silmiä, jotka pähkäilee sitä, mitä se huumemaailma on. Ja millaista hoito yms Suomessa on. Sekä se, miten helvetin vaikeaa toisinaan sinne hoitoon on päästä ja kuinka "vähän vasemmalla kädellä" se hoitaminen pahimmillaan on. Kyllä Suomessa osataan hoitaakin, mutta kun se raha tuntuu olevan esteenä liian monen kohdalla, Tässä olisi päättäjillä mietinnän paikka. Kumpi on halvempaa (koska se raha nyt sanelee vittu kaiken tässä maailmassa), päihde- ja mielenterveysongelmaisen hoitaminen kunnolla kondikseen ja ihminen takaisin työelämään yms vai se, että ihminen jatkaa tuossa tilassa elämäänsä ja tekee rikoksia, käräjöi ja istuu vankilassa, tekee jopa henkirikoksia (tätä ei kyllä rahalla paikata!) ja muita väkivaltarikoksia, varastelee jne eikä koskaan pääse elämään kiinni ja sitten jo kuolema korjaa ihmisraunion? Ja, onko vankila ensinnäkään oikea paikka ihmiselle jotka kärsii ja tekee selkeästi päihdeongelman takia rikoksia? Tuleeko se kuntoon siellä? Olisiko kenties vaikkapa pakkohoito määräys oikea tuomio heille? Kellokoski, Niuvanniemi jne? Sehän saattaisi tulla vielä kuntoon pakkohoidolla, ajatella...
riksu%20vs%20niuva.jpg
Vankila vs pakkohoito. Kumpi vaikuttaisi jo ensi silmäykseltä paremmalta paikalta toipua päihdeongelmista? Vasemmalla Riihimäen vankilan ilmakuva ja oikealla puolen Niuvannimen sairaalan ilmakuva
Oisko jatkossa kaiken vihapuheen, muun turhan vittuilun ja toistensa provoamisen sijaan, otettaisiinko ja kohdattaisiinko ihminen ihmisenä? Kaiken pahan sijaan, hyvällä eteenpäin, eiks niin? Ei suu heti alaspäin vaan ylöspäin. Ei kaikki ole pahoja, se pätee joka asiassa. Ei voi yleistää, mutta sitä silti tehdään. Miksi? Pelko on voimakas tunne, itse asiassa voimakkain ja siksi ymmärrän, että ollaan varpaillaan, kun kohdataan huumepäissään säntäilevä kaveri, mutta ihan oikeasti, ei kaikki ole pahoja jotka haluaa vetää sua kirveellä naamaan. Päihdeongelmasta kärsivä ihminen on sairas. Se on sairaus, siinä missä mikä tahansa muukin sairaus. Ethän sä huutele törkeyksiä jollekin esim. syövästä tm kärsivällekään, miksi silti teet niin päihderiippuvuutta sairastavalle ihmiselle? Suurinosa haluaisi sen vittuilun ja haukkumisen sijaan sinulta vain yhtä asiaa; Halauksen.
* Tähdellä merkitty: Toni on ilmeisesti nyt vastottain päässyt hoitoon, en nyt jaksa muistaa pääsikö psykiatriseen hoitoon vai oliko kyseessä pelkästään katkopaikka, mutta lienee asiat kuitenkin jokseenkin eteenpäin menossa. Hyvä niin.
Ps. Jos et ole vielä otsikossa mainittua jaksoa nähnyt, voit sen katsoa tämän linkin takaa.
Pohjant%C3%A4hden%20alla.jpg
Kuvakaappaus ruutu+ ohjelman kautta

Näkökulma: Elämää ex-narkomaanin vierellä pt.II

Kuten aiemmassa (Elämää ex-narkomaanin vierellä 9/2015@Vuodatus) kirjoituksessani toin esille, huumemaailma ei ollut oikeastaan millään lailla kohdannut omaani ennen puolisoni tapaamista. Eikä se varsinaisesti sitä kohdannut nytkään, ei suoraan, koska onhan puolisoni ollut kuivilla huumeista jo reilut 5 vuotta.
Itse siis olen luultavimmin sitä sorttia, jota suurin osa ihmisistä sanoo ”kunnon tytöksi”. Mulla ei ole juuri minkäänlaista taustaa huumeiksi luokiteltavien aineiden kanssa, alkoholinkaan kanssa ei ole tullut suuremmin sekoiltua, poliisit eivät ole missään muodossa missään vaiheessa kuuluneet elämääni. Itse asiassa, minua ei ole missään vaiheessa edes kutsuttu kuultavaksi missään poliisiasiassa. Oikeastaan ainoa kosketus poliiseihin on ollut kirjeellä kotiin tullut huomautus ajamisesta 45 km/h neljänkympin alueella. Ei siis sakkojakaan edes. Olen viettänyt ns. normaalia elämää, tai pitäisikö paremminkin sanoa ”tavanomaista” elämää. Mautonta, väritöntä, hajutonta. Sen perinteisen kaavan mukaan- opinnot pois alta, parisuhde, lapset, talo, farmariauto ja koira.

Halusinkin hieman nyt kertoa siitä, millä tavalla tämä minulle aiemmin tuntematon maailma on näiden reilun kahden vuoden aikana avautunut ihan eri tavalla.
1280-sheltr-app-homeless-philadelphia.jp
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei ihmistä pidä tuomita tuntematta taustaa ja tietämättä miksi kyseinen ihminen on siinä tilanteessa missä on. Hyvänä esimerkkinä sellaiset ihmiset, joihin meistä jokainen on takuulla törmännyt jossain vaiheessa- nämä niin sanotut ”puistokemistit” tai ”laitapuolen kulkijat”. Tästä on jäänyt mieleeni eräs tapaus joka sattui jokunen vuosi sitten, kun olimme työporukalla palaamassa kahvitauolta. Siinä lähikioskin edessä tupakkaa poltellessamme tuli eräs vanhempi, resuisen oloinen ja vahvasti viinalta haiseva mies pummaamaan euroa. Valitettavasti tilanteessa käteistä rahaa ei ollut, enkä sitä euroa hälle voinut antaa. Mies lähti kävelemään siitä meidän luota jo pois, niin miespuoleinen työkaverini huusi hänelle perään ”mee vittu töihin”. Ensireaktioni oli järkytys- miten kukaan voi sanoa toiselle ihmiselle noin tietämättä taustaa tai tuntematta tarinaa. Kukaan meistä siinä ei tiennyt, millaisen tien kyseinen mies on kulkenut, että on päätynyt siihen pisteeseen missä hän oli. Ja sitten toinen, mitä tuohon voi sanoa? Kun ei kuitenkaan halunnut aiheuttaa hirveää sanaharkkaa työkavereiden kesken eikä mitään muutakaan niin katsoin parhaaksi vaieta. Mutta pointtina se, miten kukaan meistä voi nostaa itsensä toisen ihmisen yläpuolelle tuolla tavalla, että on ns. vara huudella perään mitä sattuu.

Tämä siis pohjustuksena varsinaiselle asialle ja hieman avauksena sille, miten ”pihalla” oikeastaan olen asioista ollut.
Yksi asia, jota olen miettinyt suhteen aikana, on leimaantuminen yhteiskunnan silmissä. Muut ihmiset eivät sinua välttämättä leimaa, koska näkevät sen, että todella taistelet muuttuaksesi ja pysyäksesi aineista irti. Mutta yhteiskunta. Henkilökohtainen historia jättää jälkensä rekistereihin ja virallisiin papereihin- niin rikosrekisteriin kuin esimerkiksi lääkärin tietoihin. Huumeista/muusta päihderiippuvuudesta selvinnyt joutuu tekemään jumalattoman työn todistaakseen yhteiskunnalle olevansa taas ”normaali” kansalainen. ”No kun sulla on tää merkintä täällä…” ei liene kovinkaan vieras sananparsi. Olet saanut uuden mahdollisuuden, selvinnyt huumehelvetistä ja taistellut tiesi takaisin pinnalle, niin äkkiä löytyy joku taho, jossa ”entinen elämä” vaikuttaa. Sikäli, kun sinua vastassa ei ole ihminen, vaan virkailija, taustasta saattaa tulla yllättävänkin iso kysymys, riippuen toki asiasta ja aiheesta.
Aivan taatusti löytyy myös niitä ihmisiä, joiden silmissä olet aina narkomaani/alkoholisti tms. Sulle ei edes anneta mahdollisuutta näyttää, että olet muuttunut. Toisaalta, nuo ihmiset eivät olekaan niitä, joita tarvitsee vakuuttaa, riittää että tiedät itse ja että sinulle tärkeät ihmiset sen tietävät. Itse ihmettelen tuonkaltaista kapeakatseisuutta- eikö sitä oikeasti nähdä, että ihminen yrittää muuttua ja tekee kaikkensa sen eteen, keneltä mahdollisuuden antaminen on pois? Sen sijaan tuollaisella käytöksellä/asenteilla pahimmassa tapauksessa suistaa riippuvuudesta parantuvan miettimään, että eikö sitä mahdollisuutta todella anneta, että ainako tätä paskaa pitää kestää muiden taholta, että ainako se, mitä joskus on tehnyt, tullaan työntämään nenän eteen. Jokainen tekee virheitä, täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan. Ja se joka on virheetön, vain sillä on vara osoitella toisten virheitä.
Ehkä hämmentävintä oman pääni kannalta tässä suhteessa on ollut se, että olen kipeästi tajunnut, etten koskaan voi ymmärtää täysin, koska oma kokemus puuttuu. Enkä myöskään voi ymmärtää aina sitä, millainen myllerrys käy toisen pään sisällä. Toisaalta se on erittäin hyvä asia, tuskin kukaan haluaa huumeista selviämisen kokemusta omalle osalleen. Oma elämänkatsomukseni on ollut kohtuullisen positiivinen, koska minulla ei ole ollut muutakaan näyttöä. Asiat ovat menneet päällisin puolin hyvin, eikä minulla ole ollut oikein mitään mistä ”selvitä”. Olen siis aina tehnyt asioita, uskoen siihen että kyllä ne joka tapauksessa ennen pitkää järjestyy jotenkin. Tai siis ylipäänsä usko siihen, että asiat järjestyy, on ollut se määrittävä tekijä. Puolisoni kokemus elämästä on niin toisenlainen ja hänellä on siitä niin toisenlaista näyttöä, että tässä asiassa näkökanta on hyvinkin erilainen. Varsinkin masennuskausina tämä korostuu. Yritän silloin toimia tukijana ja vierellä kulkijana mahdollisimman hyvin, aina en siinä kuitenkaan onnistu. Ja koska itse on aina uskonut siihen että asiat järjestyy, eikä toinen sitten ole samaa mieltä, on vaikea ollut asettua toisen asemaan sillä tavalla kuin pitäisi. Tässä kohtaa omakohtaisen kokemuksen puuttuminen tulee erittäin kipeästi esille- puolin ja toisin.
Olen tässä suhteessa oppinut enemmän kuin missään aikaisemmassa elämässäni koskaan. Siitä olen kiitollinen. Olen saanut seurata vierestä puolisoni kasvamista suhteen aikana ja kasvanut siinä itse samalla. Opettelua tämä on ollut puolin ja toisin, vauvan syntymä kasvatti molempia edelleen vaikka minulla onkin kaksi lasta aiemmasta liitosta. Jos minun pitäisi kuvata puolisoani yhdellä sanalla, se sana olisi VAHVA. Sitä hän nimittäin on. Aiemmat kokemukset ja elämäntapa näkyvät hänessä kyllä, mutta näen myös sen halun mikä hänellä on jättää menneisyys täysin taakseen. Jokaisen mukana menneisyys kulkee aina, eroonhan siitä ei täysin pääse koskaan, koska muistot pysyvät, mutta menneisyyden kautta ei ole pakko elää.
Olen myös oppinut, ihan kirjaimellisesti, huumeista enemmän kuin koskaan ennen. Tarkoitan nyt tällä sitä, että aiemmin minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä eroa on esimerkiksi amfetamiinilla ja subutexilla. Aiempi mielikuvani huumeiden käyttäjästä oli lähinnä elokuvien, viihteen ja kirjallisuuden värittämää- narkkari, joka makaa betoniseinäisessä huoneessa piikki käsivarressa taju kankaalla. Mutta eihän nykyinen huumemaailma sitä ole. Lääketeollisuus on mahdollistanut ”siistimmän” tavan. 
drug.jpg
Kuvituskuva: angelsbailbonds.net
Ymmärtääkseni suurin osa huumeista löytyy pillerimuodossa ja niitä käytetäänkin pääasiassa lääkkeinä, eikä huumeina, mutta huumaavien ominaisuuksiensa vuoksi ne ovat löytäneet tiensä myös huumeiden käyttäjien pariin. Luultavasti hyvinkin monen tuttavapiiristä löytyy joku, joka on ns. huumeidenkäyttäjä (siten, miten yhteiskunta sen määrittää), mutta josta ei itse tiedä mitään. Olen oppinut myös huomaamaan, että huumeiden käyttö voidaan jakaa useampaankin kategoriaan, pilvenpolttajista piikittäjiin. Viihde- tai satunnaiskäyttäjistä päivittäisiin käyttäjiin. Huumeiden käyttö voi siis olla suurelle yleisölle hyvinkin näkymätöntä.

Tämän lisäksi myös huumesanasto on tullut enemmän ja vähemmän tutuksi. Ennen mulla ei ollut aavistustakaan, mistä puhuttiin kun puhuttiin esimerkiksi refloista. No, nyt tiedän. Jos en jotain tiedä, niin kysyn.
Kaiken kaikkiaan tietämykseni on laajentunut aiheesta. Voin sanoa ihan suoraan, että aiemmin ajattelin aiheesta hyvinkin suppeasti verrattuna nykypäivään. Aihe ei myöskään ole niin mustavalkoinen kuin monet kuvittelevat. Sen lisäksi voin sanoa, että auttamisenhaluni on tänä aikana tuplaantunut ja olen yhä enenevässä määrin sitä mieltä, että vertaistuki on yksi tärkeimmistä keinoista auttaa huumeidenkäyttäjiä. Netti mahdollistaa sen nykyään yhä helpommin, eikä tarvitse välttämättä mennä mihinkään NA-kokoukseen.
Ennen kaikkea, olen erittäin ylpeä siitä työstä, minkä puolisoni on tehnyt irtautuakseen ja siitä työstä, mitä hän vielä tulee sen eteen tekemään. Kun on nähnyt läheltä sen tuskan ja sen mielenmyllerryksen mitä tämä prosessi toisinaan aiheuttaa, ei voi muuta kuin olla ylpeä. Erityisesti arvostan sitä työtä mitä hän tekee bloginsa kautta auttaakseen muita, koska se ei ole ihan pieni osa hänen ajastaan jonka hän siihen käyttää. Harva pystyisi siihen, että antaa aikaansa niin pyyteettömästi muiden auttamiseen ikään kuin vapaaehtoiselta pohjalta. Aivan loistavaa, että voi käyttää kokemaansa voimavarana.
Ja tähän loppuun. Rinnallani on mies, josta olen äärettömän ylpeä. Joka on opettanut mua hirvittävän paljon niin monella tavalla. Rakastan sua ja olen sulle kiitollinen, että saan olla osa sinun elämääsi joka ikinen päivä. Kiitos sulle myös meidän yhteisestä tyttärestä, meille molemmille niin rakkaasta.
Kirjoitus on avopuolisoni (KIITOS!)

Syksyllä 2010 ajoin autolla 120km/h rekan alle - Vain ihme pelasti minut

Siinä se mun auto katollaan lepää
Oli syyskuun alku vuonna 2010. Aurinkoinen ja selkeä keli. Sitten motarilla, yli 120km/h vauhdilla päätin vetää ohituskaistalla ollessani auton ratin linkkuun, tähdäten vierellä ajaneeseen perävaunulliseen rekkaan. Sinne se meni, takarenkaiden alle. Hetken rytisi ja sitten... Tuli hiljaista, niin hiljaista. Koko mun elämä pysähtyi, aika pysähtyi, kaikki pysähtyi. Oli hiirenhiljaista... Auto oli katollaan ja minä vöissä, sitten tuli joku ihminen kysyen, "sattuuko minnekään?" -"Niskaan sattuu" sain sanottua, irrotin itseni vöistä ja putosin auton katolle. Sitten sumeni enkä tiedä mitään seuraavasta vuorokaudesta...

Edellinen ilta

Olin syyskuun ensimmäinen päivä Jyväskylässä parhaan ystäväni luona, yhdessä Hakunilan kämppikseni kanssa. Siinä vedettiin lääkkeitä ja kaljaa, kunnes alkoi riita. Riidan taisin minä aloittaa, meuhkasin kämppikselleni jostain vanhasta asiasta, mutta kuitenkin kohtuu tuoreesta asiasta. Se liittyi mun äitiin sekä hänen äitiinsä. Eipä siinä. Huutaminen johti siihen, että paras ystäväni pisti kämppikseni jäähylle toiseen huoneeseen. Tilanne rauhoittui, mutta vain hetkeksi.
Kun kämppis tuli huoneesta pois, aloin jälleen huutamaan sille. Sitten en muista mitä tapahtui, mutta kämppiksen ollessa olohuoneessa ja minä toisessa huoneessa yhdessä parhaan ystäväni kanssa, kuului nyrkinisku. En muista tästä mitään, mutta näin asia oli ja lyöjä taisin olla minä. Olin juuri lyönyt 15v vanhaa parasta ystävääni nyrkillä. Mulla taisi vain mennä kasetti jumiin, piuhat oikoseen tai jotain. Siitäpä se alkoi, minun loppuelämäni viimeinen vuorokausi. Tai tällainen käsikirjoitus siinä tuli luotua, onneksi enkelien väliin tulolla kässäri ei pitänyt loppuun saakka.
Alkoi armoton tappelu jossa ei kukaan säästellyt mitään. Kaikki likoon. Ja miksi? Niinpä, järjellistä syytä ei ollut. No jossain vaiheessa tilanne oli se, että minä makasin selälläni lattialla, paras ystäväni oli päällä siten, että sen molemmat jalat oli mun käsien päällä. Olin puolustuskyvytön ja sitten tuli turpaan ja lujaa. Molemmilla käsillä molempiin silmiin ja naamaan reilusti yli 10 kertaa. Ja kovaa. Mutta kun munkin pää on jotain betonia, niin eihän siinä luovutusta tule ennenkuin kuolee. Päästyäni ylös, homma jatkui rappukäytävässä jossa sitten pääsin tuikkaamaan oikean suoran vastapuolen kurkkuun (huh, onneksi ei tapahtunut mitään vakavaa!) ja siinä kun sitten pysty painittiin käytävän kaidetta vasten, koitin hänet tiputtaa kaiteen yli sinne alas rappusiin (Toinen HUH, onneksi en onnistunut!). Onneksi olen kaveria huomattavasti lyhyempi ja silloin pelkkää luuta ja nahkaa, niin ei onnistunut. Sitten en tiedä mitä tapahtui, mutta aamulla heräsin JKL:n putkasta.
Olin kyllä poliisikyydillä käynyt JKL:n sairaalassa, mutta tästä en muista mitään. Enkä sitä, että oli kuvattu poliisilaitoksella taistelujäljet. Aamun herätys putkasta oli sinällään ihan mielenkiintoinen, kun itse ei muista mitään miksi siellä olin ja joka paikkaan kehossa ja päässä sattuu niin saatanasti. Poliisisetä kertoi lyhyesti mitä oli tapahtunut ja peilikuva oli sen verran karu, että alkoi meikäläinenkin muistaa pikku hiljaa. Taistelukaverilleni poliisi oli sanonut, että "Olen ollut yli 20 vuotta poliisina, enkä koskaan ole nähnyt noin pahasti hakattua miestä". -Kertonee olennaisen ja oikeastaan kaiken.
Seikkailin JKL:n keskustassa etsien bussipysäkkiä. Tavoite oli päästä takaisin edellisen illan maisemiin. Autoni kun oli siellä. Ei se sekään saapuminen sinne mennyt ihan mutkitta ja kivuttomasti, mutta jonkin asteisen tappelun jälkeen, lähdin poliisien kehoituksella pois, kohti kotia. Olin jo tässä vaiheessa erittäin suuttuneessa tilassa, henkisesti ja fyysisesti ihan paskana ja voimakkaasti lääkepäissäni. Ajellessani kohti Vantaata, päätin, että kaikki saa nyt loppua. En jaksa enää. Tapan itseni, niin kaikilla ja ennenkaikkea minulla on sitten helpompaa.

02.09.2010 Hollola

Tästähän jo kerroinkin, kuvan kanssa. Tästä linkistä pääset lukemaan Etelä-Sanomien uutisen asiasta.
Se syy miksi olin lopulta niin rikki, että päätin tehdä jotain niin kamalaa, että mulla kesti vuosia päästä asiasta yli. Syitä oli monia, yksi isoimmista oli se, että tappelin niin pahasti parhaan ystäväni kanssa ja jotenkin silloin koin olleeni puhdas uhri asiassa. Vaikkakaan asiahan ei ihan noin ollut. Mutta silloin koin asian niin. Toinen iso syy oli oman henkilökohtaisen elämän raju alamäki. Olin narkkari joka piikitti itseään. Olin ihan loppu huumeiden takia. Ne söi mua sisältä niin pahasti ja rankasti, etten sitä enää kestänyt. Kun näin silloin vain mustaa enkä pois pääsyä huumekierteestä, ajattelin tämän olevan se ratkaisu, millä kaikki ongelmani ratkeaa kerta laakista. Katsoin kuolemaa suoraan silmiin ja melkein onnistuin siinä.
Heräsin 04.09.2010 Vantaalta Peijaksen psykiatriselta osastolta. Minulle oli annettu M1-lähete (eli pakkohoitomääräys) ja olin suljetulla. Kun tajusin missä olin ja näin itseni, niin itkin vain. Itkin ja itkin. Joka paikkaan sattui ihan helvetisti. Sain buranaa tai jotain kipuihin, 10mg Diapamia 3x/päivä ja mitä lie muitakin lääkkeitä. Pamit auttoi sikäli, että ne tosiaan rauhoitti mua. En saanut silti nukutuksi vaikka unilääkkeeksi söin 25mg Levozinia ja 2xTenoxia. Silti haahuilin siellä pimeillä käytävillä aivan sekaisin sen ensimmäisen yön. Olin siellä suljetulla lopulta 4 vuorokautta. Se oli vissiin se tarkkailuaika, miten rauhoitun ja saan päätäni selväksi. No se neljä päivää auttoi sikäli, että en enää uhannut tappaa itseäni heti, kun ovet aukeaa. Näin jopa jo tulevaisuuteen, muuttoon Joensuuhun ja sen sellaista. Ja niin tapahtuikin noin viikko uloskirjauksesta.

Pelastus

Monesti mietin siellä Peijaksessa ollessani, että minkä vitun takia minä olen vielä elossa. Se isoin ja turhauttavin kysymys oli, että MIKSI??!? Enkö minä saatana onnistu edes tappamaan itseäni, niinkö surkea ja paska tapaus olen?!?!? Mutta rauhoituin kyllä siitä. Silti tuo sama kysymys seurasi ja vaivasi minua monta vuotta, kunnes vuoden 2013 puolella se ajatus kirkastui ja tajusin miksi minä elossa vielä olen. Sain voimia ja ajatusta kirkkaammaksi, huumeet oli historiaa ja olin pääsemässä neljän seinän sisältä ihmisten ilmoille. Tajusin, että ilman sitä raakaa tappelua ja ilman sitä rekan alle ajamista, olisin luultavammin jo kuollut huumeisiin. Se rekkakolari pelasti minut. Se pelasti minun elämän. Mun piti mennä rekan alle tajutakseni, että kyllä elämä kannattaa. Ja että paljon hyvääkin tässä elämässä on.
_________________________________________________________________________________
Siitä tappelusta vielä. Me molemmat saatiin sakkoja siitä. Minä hieman isommat, mutta muutama satanen sitä tuli kummallekin. Me sovittiin asia viisi minuuttia ennen käräjäoikeuden istuntoa, paiskattiin kättä päälle, vedettiin omat korvausvaatimukset pois ja sovittiin asia. Nyt, tänä päivänä, ollaan jälleen erittäin hyviä ystäviä. Ollaan nähty, hän on ollut mun luona yötä, auttanut muutossa, soitellaan tiheästi ja ollaan saatu pikku hiljaa ystävyys taas rullaamaan. Siitä jos mistä olen myös onnellinen.
_________________________________________________________________________________
Rekkakolarista sain 6:n kuukauden ajokiellon eli ts. kortti oli kuivumassa puoli vuotta. Tämän lisäksi tuli sakkoja (en muista paljon) sekä muutaman kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus. Syyteluettelo piti sisällään törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen sekä rattijuopumuksen. Olin poltellut pilveä muutamia päiviä aikaisemmin ja se oli näkynyt veressä. Olin niin heikossa hapessa silloin, kun olisi pitänyt oma vastine lähettää käräjäoikeuteen, niin en jaksanut kiistää rattia, koska muuten olisi pitänyt mennä paikan päälle Päijät-Hämeeseen ja sitä en olisi jaksanut tehdä. Ajohetkellä en ollut kannabiksen vaikutuksen alaisena vaan erilaisten lääkkeiden. Sikäli siis ei tuo rattituomio nyt niin väärin ollut.

Pomo nimeltä huume - "Olen kaikkialla"

Päihdeongelmainen. Narkomaani/alkoholisti. Nisti. Juoppo.
Ei välitetä. Ei kiinnosta. Vain se oma napa, omat tarpeet menee kaiken edelle. Vitut muista tai parisuhteesta, päihteitä on vaan saatava, muusta viis. Se on itsekästä, omahyväistä käyttäytymistä, jossa pomo määrää missä mennään tai missä menet. Pomo on huume. Sinä olet orja. Sinä tottelet vain ja ainoastaan pomoa. Se mitä pomo sanoo tai keksii, sinä teet ja menet sen mukaan. Et ajattele tai tunne mitään. Vastuun ottaminen tuntuu liian tuskaiselta, joten skipataan se. Juostaan mieluummin karkuun. Kaikkea mahdollista, kunhan ei tarvitse tehdä muuta kuin stikata rojut ränniin ja hyörytä sen mukaan. Tai nuokkua ja olla valveunissa sohvan nurkassa tajunnan hämärtyessä täysin. Kunhan sulla on kaikki hyvin ja hyvä olo, muulla ei ole väliä. Sinä tarvitset sitä, huumetta, koska se käskyttää sinua ottamaan sitä. Ja perustelee sinulle, miksi sinä tarvitset häntä. Se antaa sinulle pakokeinon pahasta maailmasta. Se auttaa sinua hymyilemään, aktivoi sinut hoitamaan kauppareissut ja siivoamaan asunnon. Antaa tunteen tuntea miten hyvältä voi tuntua hyvänolonkeskuksessa. Elämä on ihanaa. Kunnes aineen vaikutus hiipuu. Sitten se paljastaa omat,  todelliset kasvonsa:
"Tässä olen minä, pomosi ja sinä olet minun orjani, loppuelämäsi ajan".
"Minä annan sinulle hyvänolon tunteen ja keinon paeta todellisuutta, mutta vastapainoksi vien sinulta kaiken":
"Vien terveytesi, sielusi, rahasi, vapautesi, empatiankykysi, perheesi, lapsesi, läheisesi ja ystäväsi".
"Vien kaiken mitä olet koskaan ennen rakastanut tai arvostanut".
"Minä käsken, sinä tottelet, mutta muista, minä en tullut sinun luoksesi, sinä tulit minun luokseni".
"Sinä halusit minua, ensin kokeilla ja sitten joka kerta enemmän ja enemmän, koska viehätysvoimani on voimakkain mitä maa päällään kantaa".
"En välitä siitä oletko rikas vai köyhä, töissä tai koulussa, terve tai sairas. En välitä siitäkään minkä ikäinen olet, olit sitten 12-vuotias tai 50-vuotias, minä olen aina valmiina sinua varten".
"Tavoitat minut helposti sillä olen kaikkialla, voin olla helposti vaikka seinänaapurisi, sinä et vain tiedä sitä vielä".
"Teen sinusta rotan, vasikan, lieron, tunteettoman huijarin. Laitan sinut varastelemaan ja huijaamaan rahaa rakkaimmilta ihmisiltäsi. Vain, koska sinä haluat ja tarvitset minua niin kovasti. Olet valmis tekemään mitä vain saadaksesi minua taas".
"Eroamme vasta, kun sinä olet haudassa. Siihen mennessä olen tuhonnut kaiken ympäriltäsi ja vienyt lopulta sinut pois tästä elämästä".
Overdose
Ja jälleen yksi huumeiden uhri lisää liian pitkään listaan. Voisin sanoa jokaiselle joka edes funtsii kokeilevansa huumeita, ETTÄ EI KANNATA. Itse kokeilin. Jäin koukkuun heti ja se sai minut yrittämään itsemurhaa muutamaan otteeseen, rankimpana rekan alle ajaminen motarilla, Se sai minut kusettamaan ihan ketä tahansa, jotta saisin päivän satsin. Se teki minusta tunnevammaisen, tunteettoman ja itsekeskeisen paskan jonka moraali oli täysin tipotiessään. Empatian kyky laski ja en vain yksinkertaisesti tuntenut mitään ketään kohtaan. En erottanut perjantaita maanantaista. Se oli samanlaista harmaata massaa missä nousut ja laskut oli yhtä kuin päivän ohjelma ja päivän tarve. Joka päivä oli huumehuuruinen juhlapäivä ja illan/yön päätteeksi sitten vahdattiin verhojen takana, että tuleeko joku pihaan. Samalla äänet pään sisällä löi lisää vettä myllyyn ja toisinaan se meno siinä omassa ruudussa oli ihan sairasta. Ihme, ettei ikinä flipannut siltä kädeltä, että olisi ollut lepositeissä jossain mielisairaalassa. No sen neljä vrk olin, ilman siteitä, mutta muuten ei tullut oltua.
Jos vain mahdollista, älä koskaan koske mihinkään huumeeseen. Niinkuin jo kirjoitin, se vie kaiken sinulta ja kaiken niiltä jotka ovat lähelläsi. Ei siis pelkästään sinulta, vaan myös sinun lähiomaisilta. Onko se sen väärti ja arvoista? Ei varmasti ole! Sen hienon olon ja tunteen vastapainoksi se syö sinua sinun sisältä rotan lailla. Se muuttaa sinua niin paljon, sinun persoonaasi, sinun arvomaailma kääntyy ylösalaisin. Sinusta tulee tunteeton ihminen, jolle joka ikinen asia on ihan sama, kunhan saan päivän fiksit. Se on tärkeintä ikinä koko maailmassa. Mieti kahdesti, kannattaako tuohon peliin mukaan lähteä. Voin sen sinulle sanoa, sen pelin tulet häviämään. Niin hävisin minäkin, kahteen otteeseen, mutta kuin ihmeen kaupalla sain uuden mahdollisuuden ja käytin sen armotta hyväkseni. Joidenkin tutkimuksien mukaan vain 5% käyttäjistä selviää siitä elossa pois. Viisi prosenttia. Minä kuulun tuohon porukkaan, voin olla ylpeä siitä, mutta ei kannata sitä riskiä ottaa, että sinäkin selviäisit. Vain tuosta paskasta selvinneet tietää tasan tarkkaan, millainen vitun työmaa se kuiville selviäminen on. Mulla meni 2,5v elämästä mustassa boksissa istuen ennen kuin näin päivänvalon. Se on aika pitkä aika olla pimeässä.

Viisi vuotta kuivilla

Se oli näitä aikoja vuonna 2011, kun viimeiset subunokat sniffasin. Ja sitten se alkoi. Hieman itsestään, vailla mitään uskoa tai toivoa, että tästä selvitään. Minä vain päätin. Nyt riittää. Muuten kevääseen mennessä kuolen joka tapauksessa näihin paskoihin. Olin edellisenä syksynä jo ajanut 120km/h vierelle ajaneen rekan alle. Mietin sitä paljon. Mietin, että huh, se oli lähellä ja kysyin itseltäni kysymyksen; Jaksanko ja riittääkö minun voimat taistella irti huumeista vielä toisen kerran? En luvannut itselleni mitään vaan päätin, että katsotaan. Eihän siinä mitään menetäkään, ei varsinkaan siinä tilanteessa, kun kaikki oli mennyttä. Tai ainakin se kaikista tärkein, terveys. Olin erittäin heikossa kunnossa. Ja jälkeenpäin mietittynä oli kummallista, ettei sitä edes kukaan huomannut. Tai ei siitä ainakaan kukaan minulle sanonut. Ei kukaan.
Asuin tuolloin mutsin luona, ajatuksena oli punkata siinä sen aikaa, että saan oman asunnon. Mutsi alkoi jo hermoilemaan, että eikö sitä asuntoa jo ala löytyä. Menin Nurmekseen rauhoittumaan ja miettimään, että mitä tässä tapahtuu. Soitin Joensuun kaupungille, olisiko sitä asuntoa nyt millään saatavilla. Lupasivat palata asiaan. Seuraavana päivänä sain tekstarin; sinulle olisi asunto tarjolla ja muuttaa voisi jo tosi pian. Luonnollisesti siitä olin iloinen, siis sen verran sain ehkä hymyiltyä mitä sen surkeuden keskellä pystyin, eli vähän. Muutin omaan asuntoon parissa viikossa. Silloin oli aika tosissaan alkaa selviytymään. Olin tuossa vaiheessa ollut ilman kamaa 1,5kk. Pahimmat reflat taisi silloin vielä olla päällä. Ja sitten olisi pitänyt hoitaa kaikki itse, kuten vaikkapa niinkin perusasia kuin kaupassa käydä. Teki muuten tosi kipeetä.
Aloin syrjäytymään. Ovi oli niin lukossa, kun sen vain sai ja taktisesti väliovi raollaan, että jos joku tulee ovelle, se ei kuule, kun menen ovelle katsomaan ovisilmästä. Näin tein kolme vuotta. Olin tuolloin tosi peloissani. Fyysisten kipujen lisäksi henkinen vointi oli romahtanut totaalisesti. Ne kaupassa käynnit oli ihan oikeasti maailman pahimpia paikkoja. Taisin jossain kohti puhelinnumeroni vaihtaa, ettei ihmeelliset tai tuntemattomat numerot soittelisi, koska niihin en uskaltanut vastata. En todellakaan. Vainoharhat puski päälle koko ajan ja tosissaan ja hemmetin isolla volyymillä. Verhot oli kiinni, koko ajan. Kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta. Ihan sama oliko aamu, päivä, ilta tai yö, verhot pysyi kiinni. Istuin sohvalla, vedin lääkärin määräämät lääkkeet päivittäin ja tärisin. Olin hiessä, olin niin peloissani, kun peura on ajovaloissa. Joka ikinen rasahdus rappukäytävässä tai pihamaalla sai minut pidättämään hengitystä, ettei se vaan kuuluisi. Se hengitys. Ja siinä samalla jähmetyin siihen paikkaan missä ikinä silloin olinkaan. Yleensä sohvalla tai sängyssä. Ja puhelin heti äänettömälle.
Aika kului ja kului, mutta niin hitaasti ettei mitään rajaa. Olin ne ensimmäiset 9 tai 10 kuukautta sisätiloissa ja vain silloin menin pihalle, kun kaupassa piti käydä. Pakkohan se oli sinne mennä vaikka jumalaton kuristusote oli koko ajan kaulalla koko sen kauppareissun ajan. Hyvä etten juossut himaan, kun sieltä pihalle selvisin. Kaupassa kävin noin kerran viikkoon, koska mitä vähemmän siellä kävin, sitä helpompaa mulla oli. En pystynyt hengittämään ja ajatukset päässä oli sellainen sirkus, että hulluksi meinasi toisinaan tulla. Mistään ajatuksesta, kun ei saanut kiinni tai selkoa. Hulumylly vaan pään sisällä ja maailmanluokan kuumotukset. Sitten sinä syksynä 2011 hakeuduin mielenterveystoimistoon. En muista miten sinne älysin mennä, mutta se oli mun pelastus. Alkuun siellä käynnit ahdisti ihan vitusti jos näin suoraan sanotaan. Oikeastaan en halunnut mennä sinne, sillä en halunnut puhua kaikesta siitä pahasta mikä minun sisällä majaili. Ensimmäinen vuosi miekkarissa oli kauheaa. Mulla oli koko ajan äärimmäisen paha olla. Sitten tapahtui se seuraava nytkähdys, eteenpäin.
Mulle vaihdettiin vanha lääke takaisin, sillä se mitä silloin söin, ei auttanut harhaluuloisuuksiin. Niinpä päätettiin testata sitä mikä oli mulla aikaisemmin ollut ja auttanutkin. Sekopäissäni Peijaksen suljetulla olin vaan väittänyt, etten syö mitään lääkkeitä mitä mulle oli määrätty. Tämä siis sen rekan alle ajon jälkeen. Niinpä ne määräsi mulle jonkun uuden lääkkeen josta ei sitten alkua enempää ollut apua. Niin siellä miekkarissa. Kävin juttelemassa noin kahden kolmen viikon välein ja koko ajan ahdisti. Te tiedätte sen tunteen, kun ei saa happea. Ahdistus on niin kova, että sieraimetkin menee tukkoon ja tuntuu, ettei osaa edes hengittää. Tai en minä tiedä, tiedättekö, mutta kuitenkin. No se lääkkeen vaihto entiseen tapahtui muistaakseni kesäkuussa 2012. Noin kuukautta myöhemmin alkoi helpottamaan. Ne hullut luulot, kuumotukset ja harhat alkoivat saada pienempää roolia mun pään sisällä. Se helpotti kaikkeen. Tässä vaiheessa olin ollut ilman huumeita 1,5v enkä todellakaan tiennyt, niinkuin en tiedä tänä päivänäkään, että miten minä kaikesta huolimatta onnistuin. Se on täysi mysteeri minulle.

Toipuminen edistyy

Joskus siinä 2012/2013 taitteessa aloin jo saada happea normaalisti. Kaupassa käynnit alkoi sujua ja koska sen tuossa vaiheessa jopa tiedostin, aloin tekemään erinäisiä asioita helpottaakseni elämääni. Aloin ensinnäkin lenkkeilemään. Alkuun siinä meni vajaa 10min siinä kävelyssä, mutta se olin sen vajaat 10min enemmän kuin aikaisemmin. Paino tippui viitisen kiloa todella nopeasti, noin kuukaudessa. Samalla tein tahallani sellaisia pikkujuttuja, että en ostanutkaan esim. maitoa kahta litraa vaan litran. Tämä siksi, että joutuisin parin päivän jälkeen uudestaan kauppaan. Tuolloin en käyttänyt maitoa muuhun kuin kahviin, sillä ei ollut varaa juoda maitolasillistakaan ruoan yhteydessä. Ja koska näin tein, siedätyin sille kaupassa käynnille ja se alkoi näkymään omassa voinnissa. Sen lisäksi, että fyysinen kunto parani koko ajan, henkinen puoli parani myös. Tuohon aikaan oli jo kiva käydä miekkarissa ja oikein odotin sitä, että pääsisi juttelemaan. Tässä vaiheessa huumeettomia vuosia oli vyöllä jo kaksi.
Keväällä, vappuviikolla se todellinen nousu ihmisten ilmoille tapahtui. Menin kuntouttavaan työtoimintaan Jokikadun pajalle. Aluksi kaksi kertaa viikossa ja hyvin äkkiä huomasin, että tämä tosissaan auttaa mua. Niinpä päätin haastaa itseäni lisää. Lisäsin päivän, kun olin ollut pajalla kuukauden. Siitä 1,5kk eteenpäin eli heinäkuussa 2013 sitten vaihdoin puupuolelta ATK-apuohjaajaksi ja päiviä tuli jälleen yksi lisää. Ja näillä sitten mentiin. Kävin ma-ke päivät ATK-puolella ja sen torstain olin sellaisessa seikkailuryhmässä. Käytiin joka kerta eri paikassa kuin viimeksi, aina jotain pientä tekemässä jne. Ja tämä nimenomainen seikkailuryhmä oli todellinen kultakaivos minun hyvinvoinnille. Syksyllä 2013 sain kuin ihmeen kautta Joensuun Siniristille ohjaajan paikan, palkkatuella. Olin yhtäkkiä kuntouttavan työtoiminnan ohjaaja. Siis vain hetkeä aikaisemmin olin itse kuntouttavassa työtoiminnassa kuntoutumassa ja nyt sitten se homma kääntyi päälaelleen. Se oli vähintään skitsotilanne alkuun ja siinä menikin parisen kuukautta ennen kuin sisäistin sen kunnolla. Siinä meni vuosi enkä ollut päivääkään poissa. En edes silloin, kun oli pakkaskelit tammikuussa 2014, joka aamu lähes -30C helotti mittarissa, pyörästä etukumi rikki, niin sitten kävelin. Eihän matka pitkä ollut, mutta aika äkkiä mulla meni nilkat siinä kävelyssä, koska ne mun kengät ei ole suunniteltu mitenkään pitkiä kävelymatkoja varten. Matkaa siis oli ehkä 4,5km, mulle iski penikkataudin molempiin nilkkoihin ja pakkanen huurutti naamaa -25 - -30C asteen verran parisen viikkoa. Menin silti, joka päivä töihin. Mä kävelin lumihangessa, kun työkaveri viiletti vierellä. On siinä voinut autoilijat hieman katsoa sitä touhua, että miksi tuo kävelee hangessa, kun vieressä aurattu kävelytie :)
Noihin aikoihin aloin seurustelemaan nykyisen kihlattuni kanssa. Näinä päivinä kaksi vuotta sitten. Ja jo keväällä 2014 muutettiin saman katon alle. Syksyllä sitten tuli päätökseensä Siniristillä työskentely. Vuoden kun sai vain olla. Olisin varmasti halunnut olla pidempäänkin, mutta laki on laki. Siinä se alkoi sekin vuosi olla taputeltu. Marraskuun viimeinen viikko vietettiin Kanariansaarilla, joka tiesi yhden unelman toteutumista; unelma siitä, että pääsisi lentokoneeseen ja kohteena olisi joku lämmin paikka. Tästä haaveilin varmaan parikytävuotta tai jotain. Vaihtui vuosi ja 01.01.2015 aamulla kello 08:00 kuulin kuiskauksen korvissani; "Sami, sinusta tulee isä". Elämäni hienoin lause ikinä mikä on minulle sanottu. Sitten siinä seuraavan viikon aikana myin hätäpäissäni kohtuu kalliin puhelimeni, koska halusin kihlata kumppanini ja ostaa kunnolliset sormukset. Niinpä sitten teinkin ja sain myytyä luurin, mentiin kultaliikkeeseen valkkaamaan sormukset ja 08.01.2015 mentiin kihloihin.
Kesällä sitten muutettiin omakotitaloon vuokralle, huomattavasti lähemmäksi avopuolison aikaisempia lapsia. Ja näin alkoi vuoroviikko systeemi, joka toinen viikko aikaisemmat lapset ovat meillä ja joka toisen isällään. Tämä on ollut yksi isoimmista helpottavista tekijöistä mitä avopuolisooni ja sen hyvinvointiin tulee. Se niin kärsi silloin Joensuun aikaan, kun hänen lapset oli meillä vain kolme viikonloppua kuukaudesta. No syksyllä 08.09 sitten syntyi minun esikoinen ja avopuolison kolmas lapsi. Terve tytär, joka sai myöhemmin nimekseen Isla Taika Johanna ja joka on juuri tänä päivänä 4kk vanha :) Tyttö on kasvanut tosi paljon, pituutta on nyt 62,4cm ja painoa 6420g. Lähtötilanne kun oli 50cm ja 3330g :) Että silleen.
Ja nyt, tammikuun 8:s on viisivuotispäivä. Merkkipäivä siitä, että olen ollut nyt 5 vuotta kuivilla huumeista. Viisi vuotta. 1825 päivää. Voitte miettiä, olisinko uskonut pystyväni tähän. Ja voin sen heti tunnustaa, en olisi, en ikinä. Mutta niin vain tässä sitä ollaan eletty jo viisi vuotta ilman huumeita. Vaikka se eka 2,5v oli "aika" tuskainen ja hidas ajankulun suhteen, on sen jälkeen jälkimmäinen 2,5v mennyt kuin siivillä. Jos jotain asiasta voin olla oikeasti tyytyväinen itseeni, niin tästä. Tein melkoisen työn päästäkseni siitä päihdepirusta eroon. Tai onhan se mörkö mun päässä hautaan saakka, mutta se ei ole enää aktiivinen. Se on kuihtunut lähes olemattomiin. Mutta on kuitenkin päässä muistuttamassa siitä, että kertakin, niin hän vie minut mukanaan. Ja sen jälkeen ei ole enää paluuta entiseen eli nykyiseen tilanteeseeni. Vaan aivan varma kuolema.
Mutta onneksi mun ei tarttee miettiä huumeita eikä ne päässä siinä mielessä pyörikään enää ollenkaan. Toki huumeista puhun ja kirjoitan, mutta mielitekoja niihin ei enää ole. Pystyn puhumaan ja kirjoittamaan huumeista ilman mitään ahdistusta tai mitään sellaista, että alkaisi tekemään mieli. Kun ei tee mieli, niin ei tee ja se jos mikä on hyvä ja melkoisen työmaan lopputulos. Enää ei huumeet mua saa.